Ydinvoiman ja ydinaseiden yhteyksistä

Ydinaseen ja ydinvoiman yhteyksistä on kirjoitettu paljon, mutta suomeksi tietoa on vähemmän. Yritän korjata asiaa tällä luonnoksella, joka saattaa päätyä jossain vaiheessa osaksi ydinvoimaa käsittelevää kirjaa. Teksti ei ole vielä valmista, joten otan kiitollisuudella vastaan parannusehdotuksia ja virhehavaintoja. 

Ydinaseet ovat olleet maailmanpolitiikkaan merkittävästi vaikuttava voima jo liki 70 vuoden ajan. Pommin pelko on vaikuttanut suoraan myös ydinvoiman historiaan ja hyväksyntään. Erityinen huolenaihe on ydinvoiman yhteys ydinaseiden leviämiseen. Toinen huolenaihe on radioaktiivisten materiaalien käyttö niinsanottuina likaisina pommeina.

Ydinase on pommi, jonka räjähdysvoimasta valtaosa perustuu kemiallisen reaktion sijaan atomiydinten halkeamis- ja yhtymisreaktioissa (fissio- ja fuusioreaktioissa) vapautuvaan energiaan. Likainen pommi saa räjähdysvoimansa tavallisista kemiallisista räjähteistä, esimerkiksi dynamiitista, mutta levittää räjähdyksen seurauksena ympäristöön radioaktiivisia aineita kuten ydinjätettä. Likaisia pommeja ei pidetä ydinaseina sanan varsinaisessa merkityksessä.

Ydinase: peruskonseptit

Kymmenen maan (Etelä-Afrikka, Intia, Iso-Britannia, Israel, Kiina, Pakistan, Pohjois-Korea, Ranska, Venäjä, Yhdysvallat) tiedetään valmistaneen ydinaseita. Yli 40 muuta maata pystyisi halutessaan valmistamaan niitä, jos niiden hallitukset päättäisivät käyttää aikaa, rahaa ja vaikutusvaltaa aseiden hankkimiseen [1]. 

Vaikka "oikeiden" ydinaseiden valmistamiseen tarvitaan monimutkaista teknologiaa ja kehittyneempien ydinaseiden yksityiskohdat ovat edelleen valtioiden tarkimmin vartioituja salaisuuksia, ydinpommin perusrakenne ja toiminta ovat nykyisin likimain lukiotason fysiikkaa. 

Pohjimmiltaan ydinpommin ja ydinreaktorin toiminta perustuu samaan ilmiöön: atomiydin voidaan saada halkeamaan, jos siihen osuu sopivalla nopeudella liikkuva alkeishiukkanen, neutroni. Atomin hajoaminen vapauttaa sekä energiaa että uusia alkeishiukkasia. Ydinaseissa ja ydinvoimaloissa käytettyjen hyvin raskaiden alkuaineiden tietyt isotoopit ovat paitsi helppoja hajottaa, ne myös vapauttavat riittävän määrän neutroneita, jotta kerran käyntiin lähtenyt hajoaminen eli fissio voi jatkua ketjureaktiona yhdestä atomista toiseen. Ydinaseessa tapahtuvassa hallitsemattomassa ketjureaktiossa vapautuu hyvin suuri määrä energiaa hyvin lyhyessä ajassa. 

Fissioaseiden vapauttamaa energiaa mitataan kilotonneissa (kt). Yksi kilotonni vastaa tuhatta tonnia perinteisiä räjähdysaineita kuten TNT:tä. Hiroshiman hävittäneen pommin tehon arvioidaan olleen noin 12-14 kilotonnia. 

Niinsanotuissa lämpöydinaseissa eli vetypommeissa osa räjähdyksen energiasta ohjataan kuumentamaan ja puristamaan jonkin kevyemmän alkuaineen (yleensä vedyn isotooppi, deuterium) atomeja yhteen. Ydinaseen räjähdyshetkellä vallitsevissa huikeissa lämpötiloissa nämä kevyet atomit yhtyvät fuusioreaktiossa, vapauttaen vielä paljon enemmän energiaa muutamina mikrosekunteina ennen kuin ase hajoaa kaasuksi. 

Fuusioaseiden tehoa mitataan usein megatonneissa (Mt). Yksi megatonni vastaa miljoonaa tonnia perinteisiä räjähdysaineita eli tuhatta kilotonnia. Fuusioreaktiota hyödyntävien aseiden teholle ei tiettävästi ole teoreettista ylärajaa. Suurin koskaan räjäytetty ydinase, Neuvostoliiton Novaja Zemljalla vuonna 1961 räjäyttämä "Tsaaripommi," oli teholtaan arviolta 50 megatonnia. Pommin paineaalto rikkoi ikkunoita Pohjois-Suomessa ja Norjassa saakka. Tiettävästi alkuperäisenä tarkoituksena oli räjäyttää pommi sadan megatonnin versiona. Tällöin pommin pudottanut lentokone ei kuitenkaan olisi ehtinyt pakoon räjähdykseltä.

Mitä ydinaseeseen tarvitaan?

Toimiva ydinase vaatii ennen kaikkea riittävän määrän sopivan alkuaineen sopivaa isotooppia. Asemateriaaliksi sopivina pidetään uraanin isotooppeja U-235 ja U-233, sekä plutoniumin isotooppia Pu-239. (Fysiikkaa joskus lukenut muistaa, että isotooppinumero kertoo atomiytimen protonien ja neutronien lukumäärän. Saman alkuaineen eri isotoopeilla on sama määrä protoneja, mutta eri määrä neutroneja.) Uraani-233 ei kuitenkaan ole tiettävästi käytössä yhdessäkään ydinaseessa [2], sillä se on pomminrakennuksessa vaihtoehtoihin verrattuna monin tavoin vaikeampi ja vaarallisempi materiaali. Sitä on kuitenkin kokeiltu onnistuneesti ainakin kerran.

Riittävä määrä riippuu useista eri tekijöistä. Teoreettinen minimi vaihtelee käytetyn materiaalin, sen ominaisuuksien ja isotooppipuhtauden sekä pommille valitun rakenteen mukaan. Mitä enemmän asekelpoista isotooppia pommimateriaalissa on, sitä vähemmän materiaalia tarvitaan. Käytännöllisinä vähimmäispitoisuuksina pidetään uraani-235:n suhteen noin 60-80 prosenttia. Tyypillisessä aseessa sitä on yli 90 % [3]. Vaikka ydinase on teoriassa mahdollista valmistaa vähemmänkin rikastetusta uraanista, alle 20 % rikastusasteella toimivan aseen rakentamista pidetään äärimmäisen vaikeana ja epätodennäköisenä [3].

Asekelpoinen plutonium sisältää tyypillisesti 90-95 % plutoniumin isotooppia 239, jotta räjähdyksen luotettavuus voitaisiin varmistaa [4]. Epäpuhtaampi plutonium voi toimia pommimateriaalina, mutta se vaikeuttaa pommin suunnittelua ja pienentää todennäköistä tehoa.

Yhdysvaltojen julkistamien tietojen mukaan ydinase voidaan valmistaa neljästä kilosta plutoniumia, mutta ulkopuolisten tutkijoiden mukaan pieni, noin kilotonnin ydinräjähde voi olla mahdollista valmistaa 1-2 kilosta plutoniumia tai 8-10 kilosta hyvin puhdasta uraani-235:ä [5]. Tälläisen aseen valmistaminen vaatii hyvin vankkaa kokemusta ydinaseiden suunnittelusta. Sen toimivuuden varmistaminen ilman täysimittaista ydinkoesarjaa on vaikeaa, kenties mahdotonta. Käytännössä pommimateriaalia tarvitaan teoreettista minimiä enemmän, etenkin jos kokemus pommien suunnittelusta on vähäistä. Nagasakiin pudotetussa Fat Man-pommissa oli plutoniumia noin 6,3 kiloa.

Pommin rakenne

Ydinase räjähtää, kun asemateriaali ylittää niinsanotun kriittisen massansa. Tällöin riittävän pienessä tilassa on riittävästi hajoamisherkkiä atomiytimiä, jotta ketjureaktio ei "sammu" ennen aikojaan. Kriittisen massan aikaansaamiseksi on kaksi "klassista" vaihtoehtoa, niinsanotut tykki- ja imploosiotekniikat. 

Tykkitekniikka on näistä yksinkertaisin. Siinä kriittistä massaa pienempi pala hyvin puhdasta uraani-235:ä ammutaan toiseen uraani-235-palaan. Yhdessä palat muodostavat kriittisen massan ja ketjureaktio käynnistyy. 

Tykkitekniikan etuna on sen yksinkertaisuus ja luotettavuus. Sen haittana on onnettomuusherkkyyden (uraanipalojen joutuminen kosketuksiin toistensa kanssa aiheuttaisi räjähdyksen) ja suuren koon lisäksi etenkin se, että riittävän puhtaan, ns. asekelpoisen uraani-235:n valmistaminen on erittäin vaikeaa. Vaihtoehtoinen isotooppi, uraani-233, on väistämättömien epäpuhtauksiensa (pääasiassa uraani-232 ja sen lyhytaikaiset hajoamistuotteet) vaarallisen radioaktiivista. Tämä tekee uraani-233-pommin valmistamisesta hyvin vaikeaa, joskin mahdollista.

Nimensä tekniikka on saanut Hiroshiman tuhonneesta Little Boy-pommista, joka oli rakennettu vanhan tykinputken sisään. Yksi uraanipala pultattiin katkaistun tykinputken suuaukolle; toinen pala ladattiin "ammukseksi." Yksinkertaisuutensa vuoksi tykkityyppinen pommi on ollut jännityskirjailijoiden suosiossa: jos vaikkapa terroristiryhmä onnistuisi hankkimaan riittävän määrä riittävän puhdasta uraani-235:ä (n. 30 kg 80-90+ % rikastusasteella), pommin rakentaminen onnistuisi likimain autotallissa. Asekelpoisen uraanin hankkiminen on kuitenkin hyvin vaikeaa. 

Imploosiotekniikka perustuu kriittistä massaa pienemmän palan puristamiseen tiheämmäksi. Kun aineen tiheys kasvaa, sen atomit ovat lähempänä toisiaan. Riittävällä puristuksella kriittinen massa voidaan ylittää. Imploosiotekniikassa puristus aikaansaadaan tarkasti suunnitelluilla, noin appelsiinin kokoista plutonium- tai uraanipalloa ympäröivillä räjähdyspanoksilla. 

Imploosio on tiettävästi ainoa keino saada plutoniumista valmistettu pommi toimimaan luotettavasti. Se mahdollistaa myös pienemmät ja kevyemmät ydinaseet. Jos imploosiopommi tehdään uraani-235:ä, sitä tarvitaan vähemmän kuin tykkityyppiseen aseeseen. Tekniikan ilmeisenä haittapuolena on se, ettei appelsiinin kokoisen, lähes umpinaisen metallipallon puristaminen noin golfpallon kokoiseksi ole aivan helppoa. Kaiken lisäksi puristuksen täytyy olla erittäin tasaista.

Imploosiotekniikkaan perustuvan pommin suunnittelu ja rakentaminen on valtiotason toimijalle mahdollista, mutta se ei ole yksinkertaista. Fysiikan nobelisti, ensimmäisen ydinpommin kehittämiseen osallistunut Luis Alvarez totesi muistelmissaan, että plutoniumin saaminen räjähtämään on hänen tietämistään teknisistä ongelmista kaikkein vaikein [6]. Ilman ydinkoesarjaa imploosiopommeja on tiettävästi rakentanut vain Israel, joka sai vuosien 1951 ja 1970 välillä ydinohjelmaansa merkittävää apua Ranskalta [7]. 

Nagasakin tuhonnut atomipommi, Fat Man, oli imploosioase. Imploosiotekniikan monimutkaisuuden vuoksi maailman ensimmäinen ydinräjähdys - kesällä 1945 räjäytetty "Trinity"-ydinkoe - oli Fat Man-tyyppisen imploosioaseen testi. Nykyisin käytössä olevista ydinaseista tiettävästi lähes kaikki perustuvat imploosiotekniikkaan. 

Ylempänä mainitut vetypommit eli fuusioaseet tarvitsevat "sytyttimekseen" jomman kumman yllämainitun kaltaisista aseista. Sytyttiminä käytetään lähes aina imploosioaseita. 

Ydinaseen valmistuksen vaiheet ja haasteet

Ihmiskunnan onneksi ydinasemateriaalien hankkiminen on osoittautunut hyvin vaikeaksi. Luonnonuraani ei sellaisenaan kelpaa pommimateriaaliksi ja plutoniumia ei ylipäätään löydy luonnosta. Uraanin rikastamiseen tai plutoniumin valmistamiseen tarvitaan suuria teollisuuslaitoksia ja osin erikoistunutta osaamista. 

Uraani-235

Luonnonuraanista vain 0,7 % on tarvittavaa isotooppia U-235. Koska pommin materiaalista vähintään noin kuudenkymmenen prosentin on oltava isotooppia U-235, uraanipommin valmistaminen vaatii monimutkaisen, kalliin ja hitaan rikastuslaitoksen käyttöä. 

Rikastukseen on olemassa erilaisia tekniikoita. Kaikille yhteistä on teoreettinen yksinkertaisuus mutta teknisen toteutuksen haastavuus. Edes edistyneimmillä tekniikoilla uraanin erottelua ei voi pitää yksinkertaisena prosessina. Ilman ulkopuolista apua, valtiotasonkin toimijalta voi kestää vuosikymmeniä kehittää laitteet ja osaaminen uraanin rikastamiseksi [8].

Asekelpoisen uraanin tuottamiseen tarvitaan vähimmilläänkin merkittävä infrastruktuuri:

• uraaniesiintymä
• uraanikaivos
• käsittelylaitos uraanimalmin prosessoimiseksi uraanioksidiksi (U3O8)
• kemiallinen konversiolaitos uraanioksidin puhdistamiseksi ja muuttamiseksi uraaniheksafluoridiksi (UF6) tai uraanitetrakloridiksi (UCl4) rikastuslaitosta varten
• rikastuslaitos uraaniheksafluoridissa tai uraanitetrakloridissa olevan uraani-235-isotoopin rikastamiseksi
• toinen kemiallinen konversiolaitos rikastetun uraaniheksafluoridin tai -tetrakloridin muuttamiseksi uraanimetalliksi [9]

Etenkin rikastuslaitos on mittasuhteiltaan valtava projekti: esimerkiksi nykyisin huolta aiheuttavan Iranin arvioidaan rakentaneen noin 14 000 uraaniheksafluoridin erotteluun kykenevää sentrifugia. Jokainen sentrifugi on pari metriä korkea, erikoisosaamista ja erityisiä materiaaleja vaativa tarkkuusinstrumentti. Kokonaisia luolastoja on kaivettu sentrifugien suojaamiseksi ilmahyökkäyksiltä. Jos kaikkia näitä käytettäisiin vain ja ainoastaan pommimateriaalin tuottamiseen, voisi niillä tuottaa pommikelpoista uraania ehkäpä kymmeneen kehittyneeseen tai muutamaan Hiroshima-tason pommiin vuodessa.

Asekelpoinen uraani on näistä syistä kultaa kalliimpaa ja yleensä sitä vartioidaan asianmukaisesti. Tiettävästi koko maailmassa kautta historian tapahtuneet katoamiset ja kirjanpitovirheet eivät edes yhteensä riittäisi yhdenkään aseen valmistamiseen. Lisäksi kylmän sodan päättyminen on johtanut useimmissa maissa asekelpoisen uraanin tuotannon loppumiseen ja olemassaolevien varastojen tuhoamiseen käyttämällä niitä siviilireaktoreiden polttoaineena. 

Vaikka esimerkiksi terroristien käsiin joutuva asekelpoinen uraani muodostaisikin todellisen uhan, mitään näyttöä onnistumisista tällä saralla ei ole. Ei ole myöskään näyttöä, että valtiota vähäisemmät toimijat olisivat koskaan onnistuneet salaisesti käyttämään uraanin rikastamiseen tarvittavia laitteistoja.   

Siviilireaktoreiden polttoaine ei kelpaa sellaisenaan mitenkään pommimateriaaliksi, sillä se sisältää vain 3-5 % isotooppia U-235. Lisäksi polttoaine on yleensä keraamisessa muodossa (oksidina), ei aseeseen tarvittavana uraanimetallina. Toisaalta, jos käytössä on uraanin rikastuslaitos, siviilireaktoriin kelpaava polttoaine olisi hyvää raaka-ainetta pommikelpoisen materiaalin rikastamiselle: noin 80% tarvittavasta rikastustyöstä on jo tehty, kun U-235-pitoisuus on nostettu noin 0,7 prosentista 3-5 prosenttiin [10]. 

Toimivia uraanin rikastuslaitoksia on tällä hetkellä Brasilialla, Yhdysvalloilla, Venäjällä, Ranskalla, Hollannilla, Kanadalla, Intialla, Iranilla, Pakistanilla ja Etelä-Afrikalla. Argentiinassa on olemassa laitos, mutta se ei ole käytössä [11]. Nämä laitokset ovat pääsääntöisesti kansainvälisen valvonnan piirissä, ja asemateriaalin valmistaminen huomaamatta on niissä erittäin vaikeaa tai mahdotonta. Osa Iranin ja Pakistanin rikastuslaitoksia on kansainvälisen valvonnan ulkopuolella, ja niitä epäillään siksi käytettävän asekelpoisen uraanin valmistamiseen. Lisäksi Pohjois-Korealla epäillään olevan asekelpoisen uraanin rikastamiseen tähtäävä ohjelma [12].

Rikastusteknologian kehittyminen on tehnyt uraanin rikastuksesta ilmeisesti tällä hetkellä kaikkein houkuttelevimman reitin kohti pommia. Etenkin aikaisempia vaihtoehtoja paljon tehokkaamman ja helpommin piilotettavan sentrifugiteknologian sekä kiinalaisten uraanipommien piirustusten leviäminen 1970-luvulta alkaen on kääntänyt osin päälaelleen aikaisemmat oletukset plutoniumin paremmuudesta. Uraanin rikastustekniikoiden odotetaan kehittyvän vielä entisestään, ja vaikuttaakin siltä, että plutoniumin rooli erityisesti ydinasetta tavoittelevien valtojen suunnitelmissa tulee pienenemään.

Sekä sentrifugien että ydinaseosaamisen leviäminen on hyvin suurelta osin pakistanilaisen A. Q. Khanin luoman verkoston ansiota: hyvin mahdollisesti Pakistanin hallituksen tuella tai hiljaisella hyväksynnällä toimineen verkoston tiedetään auttaneen aseosaamisen leviämistä Pakistanin lisäksi mm. Libyaan, Syyriaan, Iraniin ja Pohjois-Koreaan. [10] 

Plutonium ja U-233

Uraanin isotooppia U-233 ja plutoniumia ei käytännössä löydy luonnollisista lähteistä. Ne on valmistettava ydinreaktorissa toisista alkuaineista, uraanista tai toriumista. 

Pommimateriaalien valmistaminen tapahtuu niinsanotun neutronikaappausreaktion avulla. Ydinreaktorin polttoaineesta suurin osa on pomminrakennuksessa hyödytöntä isotooppia U-238. Toimivassa reaktorissa pieni osa tästä uraanista sieppaa vapaana lentävän neutronin ja muuttuu uraanin isotoopiksi 239. Uraani-239 on epävakaa isotooppi, ja se hajoaa nopeasti neptuniumiksi. Neptunium hajoaa hieman pidemmän ajan kuluttua plutoniumiksi (isotooppi Pu-239). Koska plutonium on alkuaine, sen kemialliset ominaisuudet poikkeavat uraanista. Koska sen kemialliset ominaisuudet poikkeavat uraanista, plutoniumin erottelu on teoriassa pelkkää kemiaa: riittää, kun käytetty polttoaine liuotetaan sopivilla kemikaaleilla ja plutonium otetaan talteen. Vastaavalla prosessilla mutta käyttämällä lähtöaineena toriumia (Th-232) voidaan tuottaa myös uraanin isotooppia 233. 

Vaikka plutoniumin erottelu onkin uraanin rikastusta helpompaa, se ei kuitenkaan ole käytännössä aivan yksinkertaista. Käytetty polttoaine liuotetaan kuumaan typpihappoon, ja plutonium erotellaan monivaiheisessa kemiallisessa prosessissa. Käsittely on tehtävä kauko-ohjatusti suojatiloissa, vaikka käytettyä polttoainetta onkin ensin "jäähdytetty" muutamia kuukausia vesialtaassa, jotta pahin radioaktiivisuus on hävinnyt. Suojatilassa on oltava paksut seinät, lyijyvuoraus, ja tehokas ilmanpuhdistus säteilyvaaran vuoksi. Vaikka jälleenkäsittelyn teoria onkin yleisesti tunnettua, se on edelleen monimutkainen ja vaativa prosessi. Käsittelylaitoksen rakentaminen on kallista ja vaikeaa, ja sen operointi huomaamatta voi osoittautua mahdottomaksi. Kaikista suojatoimista huolimatta, käsittelylaitoksesta vuotaa väistämättä hyvin pieniä, ympäristölle vaarattomia mutta kehittyneillä ilmaisimilla havaittavissa olevia määriä laitoksen toiminnan ilmaisevia aineita.

Kaiken kaikkiaan plutoniumin tuotantoon tarvitaan ainakin

• uraaniesiintymä
• uraanikaivos
• käsittelylaitos uraanimalmin prosessoimiseksi uraanioksidiksi (U3O8)
• kemiallinen konversiolaitos uraanioksidin puhdistamiseksi ja muuttamiseksi reaktoripolttoaineeksi
• polttoaineen valmistuslaitos polttoaine-elementtien valmistamiseksi
• ydinreaktori, joka kykenee käyttämään polttoaineenaan luonnonuraania 
• käytetyn polttoaineen jälleenkäsittelylaitos [13]

Suurin osa nykyisin käytössä olevista ydinreaktoreista ei kykene käyttämään polttoaineenaan luonnonuraania. Näiden reaktoreiden käyttäminen plutoniumin valmistukseen vaatisi ylläolevan lisäksi myös uraanin rikastuslaitoksen. Rikastuslaitoksen olemassaolo mahdollistaisi yksinkertaisemman uraanipommin valmistamisen, jolloin plutoniumin valmistamiseen ei välttämättä olisi ylipäätään tarvetta. 

Plutoniumin erotteluun kykeneviä jälleenkäsittelylaitoksia on Iso-Britanniassa, Yhdysvalloissa, Israelissa, Japanissa, Kiinassa, Venäjällä, Ranskassa ja Pohjois-Koreassa. Iran saattaa rakentaa tälläistä laitosta ja Syyrian epäillään yrittäneen vastaavaa.

Ydinaseiden tuotanto ydinjätteestä: onko jokainen reaktori pommitehdas?

Julkisuudessa esitetään toisinaan spekulaatioita ydinaseiden tuottamiseksi siviilireaktoreiden käytetystä polttoaineesta. Kuten ylempänä todettiin, käytetty ydinpolttoaine sisältää plutoniumia, mutta sen käyttö alkeellisessakin ydinaseessa vaatii plutoniumin erottelua. Plutoniumin erottelu puolestaan vaatii jälleenkäsittelylaitoksen rakentamista.  

Jälleenkäsittelylaitoksen tarpeen lisäksi siviilireaktoreissa syntyvä plutonium soveltuu huonosti pommimateriaaliksi. Taustalla on tekninen, mutta tärkeä yksityiskohta. Kun plutoniumia tuotetaan reaktorissa - missä tahansa reaktorissa - osa jo syntyneestä plutoniumista sieppaa vielä yhden neutronin. Näin syntyy plutoniumin isotooppia Pu-240. Mitä kauemmin polttoainetta pidetään reaktorissa, sitä enemmän Pu-240:a syntyy. Kyseinen isotooppi on myrkkyä pomminrakentajalle: sen korkeampi radioaktiivisuus tekee käsittelystä vaarallisempaa ja rakentamisesta hankalampaa. Ennen kaikkea, korkeampi Pu-240-pitoisuus vaatii paljon kehittyneempää pomminrakennusosaamista aseen täydellisen luotettavuuden varmistamiseksi [4]. 

Vaikka käytetyssä ydinpolttoaineessa on tyypillisesti vain noin 60-70 % "pommikelpoista" plutonium-239:a (ydinasemateriaalissa sitä on 90-95%), jonkinlaisen pommin rakentaminen "reaktorilaadun" plutoniumista on mahdollista. Kaksi ydinasesuunnittelijaa, Los Alamosin pommilaboratorion teoreettisen osaston pitkäaikainen johtaja J. Carson Mark [14] ja ydinaseiden suunnittelussa yli 40 vuotta mukana ollut Richard Garwin [4] ovat todenneet, että suhteellisen yksinkertaisella pommilla olisi mahdollista tuottaa kohtuullisen luotettavasti noin 0,5-5 kilotonnin räjähdysteho. 

Vaikka tälläinen pommi olisi ydinaseiden mittapuulla pieni, 500-5000 suurta, samanaikaisesti räjähtävää autopommia vastaava räjähdys olisi epäilemättä hirvittävän tuhoisa minkä tahansa kaupungin keskustassa. Lisäksi reaktoriplutoniumista valmistetulla pommilla on pieni mahdollisuus tuottaa suurempikin teho, mahdollisesti jopa 20 kilotonnia (Nagasakin pommin verran). Pommin rakentaminen ei kuitenkaan olisi ainakaan normaalia aseplutoniumiin perustuvaa imploosiopommia helpompaa; päin vastoin, Carson Mark ja Garwin toteavat, että vaikka se onkin mahdollista, reaktoriplutoniumin käyttö asettaisi pomminrakentajalle ylimääräisiä haasteita [4] [14]. Mahdollisia ratkaisuja on kuitenkin esitetty julkisesti [16].

Käytettyä ydinpolttoainetta ei siis voi sulkea pois mahdollisten pommimateriaalien joukosta. Se on kuitenkin epätodennäköinen materiaali, sillä pommia tavoittelevalla on oltava pääsy jälleenkäsittelylaitokseen. Jos pommia tavoittelevalla on pääsy jälleenkäsittelylaitokseen, on suurin este asekelpoisen plutoniumin tuotannolle jo ylitetty. 

Reaktorilaadun plutoniumin uhka onkin lähinnä jälleenkäsittelylaitoksissa valmiiksi erotellun plutoniumin päätymisessä vääriin käsiin. Tälläistä erottelua tehdään jonkin verran esimerkiksi Ranskassa, Venäjällä ja Japanissa, jossa plutonium sekoitetaan tuoreeseen ydinpolttoaineeseen ja "poltetaan" siviilireaktoreissa. Suurempia määriä eroteltua plutoniumia vartioidaan kuitenkin nykyisin jotakuinkin yhtä tarkasti kuin kokonaisia ydinaseita.

Siviilireaktoreita on teoriassa mahdollista käyttää myös niin, että polttoaine poistetaan reaktorista ennen kuin siihen on ehtinyt kertyä merkittävästi Pu-240:ä.  Suurin osa siviilireaktoreista on kuitenkin suunniteltu siten, että polttoaineen vaihtaminen vaatii reaktorin sammuttamista. Tämä hidastaa plutoniumin tuotantoa ja käytännössä estää reaktorin käytön sähkön tuotantoon. Tarvittaessa näin voitaisiin kuitenkin tuottaa huomattavia määriä plutoniumia. 

Esimerkiksi sähköteholtaan 1000 MW ydinreaktori voisi tuottaa noin 250 kiloa plutoniumia vuodessa [10]. Ydinvoimalan käyttäminen plutoniumin tuotantoon on kuitenkin tuhlausta. Ydinasevallat ovatkin todenneet, että pommimateriaalin tuotantoon kannattaa käyttää voimaloita pienempiä, yksinkertaisempia reaktoreita, joiden polttoaine on helppo vaihtaa.

Plutoniumia tällä tavalla tuottavan täytyy joka tapauksessa kyetä valmistamaan tai hankkimaan uusia polttoainesauvoja, sillä plutoniumin erottelu vaatii sauvojen liuottamista. Uusien, siviilireaktoriin sopivien polttoainesauvojen valmistaminen vaatii myös kykyä uraanin rikastamiseen.  

Kaiken huipuksi, siviilireaktorit on kautta maailman suojattu kansainvälisen atomienergiajärjestö IAEA:n turvajärjestelmillä (mm. sinettejä, valvontakameroita ja automaattisia näytteenottolaitteita). Plutoniumin valmistaminen edellyttäisi näiden turvajärjestelmien poistamista, mikä puolestaan johtaisi mitä todennäköisimmin kansainvälisiin sanktioihin - ehkä jopa hyökkäykseen. 

Huolenaiheeksi kuitenkin jää skenaario, jossa ydinasetta havitteleva valtio suunnittelee salassa pommin ja rakentaa yksinkertaisen, "kertakäyttöisen" plutoniumin erottelulaitoksen. Tällöin se voisi nopeasti toimien poistaa polttoainetta siviilireaktorista, erotella plutoniumin ja valmistaa jopa kymmeniä pommeja ennen kuin suhteellisen jähmeästi toimiva kansainvälinen yhteisö ehtisi tehdä mitään [10]. Valmistelujen salaaminen olisi todennäköisesti mahdollista, joskaan ei varmaa. Skenaarion kääntöpuolena tosin on se, että ydinaseen tällä tavalla valmistava valtio joutuisi käytännössä joko luopumaan ydinvoimasta - ydinpolttoaineen myynti jatkossa estettäisiin varmasti - tai hankkimaan kyvyn valmistaa itse ydinpolttoainetta. Kuten ylempänä todettiin, tällöin valtiolla olisi joka tapauksessa kyky valmistaa ydinaseita. 

Käytettyä ydinpolttoainetta on teoriassa mahdollista käyttää myös ns. likaisessa pommissa tai levittää sitä muuten. Polttoaineen levittämistä vaikeuttaa kuitenkin sen kiinteä, yleensä keraaminen muoto (kukin voi kokeilla, kuinka helppoa kahvikupin jauhaminen tai tasainen levittäminen on) ja, vasta reaktorista poistetun polttoaineen tapauksessa, erittäin voimakas radioaktiivisuus, joka todennäköisesti tappaisi levittämistä yrittävät ennen kuin he onnistuisivat yrityksessään. Yhtään tehokkaamman likaisen pommin valmistaminen vaatisi vaarallisempien isotooppien erottelua polttoaineesta plutoniumin erottelun tapaan. Käytetystä ydinpolttoaineesta tehtyä likaista pommia pidetäänkin lähinnä teoreettisena ja psykologisena aseena, jonka todelliset vaarat ovat suhteellisen pieniä [14]. 

Edistääkö ydinvoiman leviäminen ydinaseiden leviämistä?

Tietyt ydinvoimainfrastruktuuriin kuuluvat osat - etupäässä uraanin rikastus ja polttoaineen jälleenkäsittely - mahdollistavat tai helpottavat myös ydinaseiden rakentamista. Voidaan myös väittää, että esimerkiksi reaktoreiden käytöstä saatu kokemus tai ydinfysiikan asiantuntijoiden kouluttaminen helpottaisi tarvittaessa ydinaseiden suunnittelua, niiden tarvitsemien materiaalien valmistamista ja aseiden rakentamista.

Näyttö ydinvoiman leviäminen ja ydinaseiden leviämisen yhteyksistä on kuitenkin melko hataraa. Vaikka maailmassa on enemmän ydinvoimaa käyttäviä maita kuin koskaan, ydinaseita omistavien tai niiden hankintaa suunnittelevien maiden määrä on itse asiassa vähentynyt tasaisesti [17]. Vielä 1960-luvulla, 23 maalla oli ydinaseita, ydinaseisiin liittyvää tutkimusta, tai vakavaa harkintaa ydinaseiden hankkimisesta. Tähän joukkoon kuuluivat mm. Ruotsi, Sveitsi ja Italia. 1980-luvulla määrä oli pudonut yhdeksääntoista, ja tällä hetkellä yhdeksän ydinasevallan lisäksi vain Irania epäillään aktiivisesta ydinaseohjelmasta. Yksi maa - Etelä-Afrikka - on luopunut 1990-luvulla kokonaan ydinaseista, muttei ydinvoimasta. 

Ydinaseiden hankkiminen on olennaisesti ottaen kiinni poliittisesta tahdosta, ei niinkään tekniikasta. Ydinaseiden suurin salaisuus - se, että ne ylipäätään ovat mahdollisia - on jo kaikkien tiedossa. Jo 1960-luvulla tehdyssä kokeessa huomattiin, että fysiikkaa yliopistotasolla opiskellut pystyi täysin julkisia lähteitä käyttäen suunnittelemaan melko varmasti toimivan pommin - joskin materiaalien hankkiminen ja valmistaminen olisivat täysin toinen juttu. Pohjois-Korea on puolestaan osoittanut, että köyhä, eristäytynyt maa kykenee valmistamaan toimivan ydinaseen lähes täysin omin voimin. Jokainen yrittäjä on myös tiettävästi saanut pommin toimimaan ensimmäisellä kerralla, riippumatta vallinneista pakotteista tai teknologian vientirajoituksista. Muutkin maat pystyisivät halutessaan samaan, täysin riippumatta siitä, miten paljon tai vähän ydinvoimaa maailmalla käytetään. 

Ydinaseohjelman naamioiminen rauhanomaiseksi ydintutkimukseksi on jossain määrin mahdollista. Viime aikojen tapahtumat erityisesti Iranissa ja Syyriassa ovat kuitenkin osoittaneet, että aseiden valmistuksessa tarvittavaa hyvin suurta infrastruktuuria on hankala piilottaa jatkuvasti kehittyviltä tiedustelumenetelmiltä. Ydinvoima voi siis toimia "viikunanlehtenä" alkuvaiheen ohjelmalle, mutta varsinaisten aseiden valmistus salassa on vaikeaa. Se myös vaatii joka tapauksessa infrastruktuuria (joko uraanin rikastamista tai käytetyn polttoaineen jälleenkäsittelyä), jonka hankkiminen ei ole välttämätöntä tai edes tarpeellista ydinenergian rauhanomaiselle hyödyntämiselle. Jälleenkäsittely tosin vähentää merkittävästi syntyvän ydinjätteen määrää.

Tälläkin hetkellä suurin osa ydinvoimaa käyttävistä maista hankkii voimaloidensa ydinpolttoaineen olemassa olevilta ydinasevalloilta. Joissain tapauksissa käytetty polttoaine myös palautetaan näihin maihin jälleenkäsiteltäväksi. Tässä tapauksessa riski ydinaseiden leviämisestä ydinvoiman mukana on varsin pieni. Kansainvälisen yhteisön toimet voivat hyvin pysäyttää valtion, joka vasta ryhtyy rakentamaan laitoksia uraanin rikastamiseksi tai polttoaineen jälleenkäsittelemiseksi. Riski salassa pysyvästä laitoksesta on kuitenkin aina olemassa.

Toisin sanoen, ydinaseiden leviämisen riski ei liity niinkään ydinreaktoreiden vaan ydinpolttoaineen valmistukseen ja jälleenkäsittelyyn liittyvän osaamisen leviämiseen. Kokemus mm. Japanista, Hollannista ja Brasiliasta on kuitenkin osoittanut, ettei uraanin rikastusosaamisen tai polttoaineen jälleenkäsittelylaitoksen käyttäminen johda automaattisesti aseohjelmaan. Näitä laitoksia ja ydinvoimaa yleensä voidaan käyttää (ja käytetään) myös tarkan kansainvälisen valvonnan alla, jolloin ydinaseiden valmistaminen salassa on hyvin vaikeaa.

Yksikään ydinvoimaa hankkinut maa ei tiettävästi ole käyttänyt siviilikäyttöön tarkoitettuja ydinvoimaloita tai niiden käytettyä polttoainetta pommimateriaalien hankintaan. Palveluskäyttöön tulleiden ydinaseiden plutonium on aina valmistettu tarkoitusta varten suunnitelluissa reaktoreissa. Ydinvoima on aina seurannut ydinasetta, ei koskaan toisinpäin.

Tärkeimpänä poikkeuksena sääntöön voidaan ehkä pitää Intiaa, joka valmisti jonkin verran aseplutoniumia vuonna 1960 käyttöönotetussa pienessä kanadalaisvalmisteisessa reaktorissa [18]. Ottaen huomioon maan pommiohjelman verkkaisen etenemisen (yksi ydinkoe 1974; seuraavat 1998), siviilireaktorista saatu vetoapu ei kuitenkaan ole ollut kovin merkittävää. Ei ole myöskään mitään näyttöä, etteikö Intia olisi kyennyt valmistamaan plutoniumin täysin omin voimin. Maassa on kuitenkin suunniteltu ja rakennettu rakennettu 1960-luvulta alkaen useita täysin kotimaisia reaktoreita.

Toisena poikkeuksena voidaan pitää Yhdysvaltojen vuonna 1962 tekemää yksittäistä ydinkoetta, jonka ilmoitettiin myöhemmin olleen koe "reaktorilaadun" plutoniumista tehdyllä pommilla. Käsitteen "reaktorilaatu" epämääräisyys ja julkistettujen tietojen vähäisyys kuitenkin hankaloittavat johtopäätösten tekemistä. Reaktorilaadun plutoniumissa kun saattaa olla jopa 82 % isotooppia Pu-239; jälkimmäisessä tapauksessa pommimateriaali ei käytännössä eroaisi ominaisuuksiltaan varsinaisesta asemateriaalista [15]. 

Tärkein syy epäillä ydinvoimaloiden hyödyllisyyttä pomminrakentamisessa on kuitenkin se, että sähköntuotantoa varten rakennetun voimalan käyttäminen plutoniumin tuotantoon on kalliin ja vaikeasti piilotettavan laitoksen haaskaamista. Yksinomaan plutoniumin tuotantoon suunnitellun reaktorin rakentaminen olisi useimmissa tapauksissa paljon helpompaa ja halvempaa. Sellainen myös tuottaisi plutoniumia nopeammin. 

Rakenteeltaan plutoniumia tuottava "atomimiilu" on hyvin yksinkertainen. Yhdysvalloissa vielä 1970-luvulla aseplutoniumia tuottaneeseen Hanford-malliseen reaktoriin tarvitaan esimerkiksi noin 1100 tonnia erikoispuhdasta grafiittia, vähintään noin 180 tonnia luonnonuraanista valmistettuja polttoainenappeja, ja sopiva paikka veden läheltä jäähdytysveden saannin turvaamiseksi. Suojarakennelmat ovat hyvä lisä, mutteivat tarkkaan ottaen välttämättömiä. (Neuvostoliiton pommiohjelmassa suojarakennelmia ei pidetty niin olennaisina, ja ensimmäiset reaktorit ja jälleenkäsittelylaitokset aiheuttivat sadoille työntekijöille säteilysairauksia - sekä yhden historian pahimmista ydinonnettomuuksista Kyshtymissa.) Grafiitista muotoillaan tiiliskiven tapaisia palikoita, joista osaan porataan reikiä jäähdytysvettä ja polttoainenappeja varten. Palikat ladotaan kyljellään makaavan sylinterin muotoon. Tarkat mitat osaa nykyisin laskea jo fysiikan perustutkinto-opiskelija tai teräväpäinen lukiolainen.

Sylinteriin työnnetään toisesta päästä uusia polttoainenappeja. Kun riittävä määrä nappeja on reaktorissa, luonnonuraanissa oleva pieni määrä uraani-235:tä riittää ylläpitämään ketjureaktiota. Osa nappien uraanista muuttuu tällöin plutoniumiksi. Uusien polttoainenappien syöttämistä jatketaan tasaisesti, ja ennen pitkää reaktorin takapäästä putkahtelee plutoniumia sisältäviä käytettyjä nappeja. Nappien annetaan huilata vesialtaassa noin kolme kuukautta jotta lyhytikäiset, mutta voimakkaasti radioaktiiviset ainesosat ehtivät kadota. Sen jälkeen napit murskataan ja liuotetaan esimerkiksi kuumennetun typpihapon ja tributyylifosfaatin seokseen. Tässä liuoksessa plutonium erottuu uraanista. Plutonium tislataan erilleen liuottimesta, seostetaan galliumin kanssa, ja taotaan, valetaan tai koneistetaan pommin osiksi. Koko prosessin teoria ja suuri osa asiaan liittyvistä piirustuksista on täysin julkista tietoa, vaikka käytännön osaamista onkin harvemmalla.

Miten vaikeaa tälläisen reaktorin rakentaminen olisi? Jos oletetaan, että käytössä on jo uraania ja laitokset sekä polttoaineen valmistamiseen että sen jälleenkäsittelyyn - eli se, mitä tarvittaisiin minkä tahansa ydinreaktorin käyttämiseen pommimateriaalin valmistamiseen - itse reaktorin rakentaminen olisi ehkäpä pommiprojektin helpoin osuus. Harjoitusmielessä yritin hankkia 2000 tonnia reaktorilaadun grafiittia. Määrä riittäisi yhteen reaktoriin ja paljoon harjoitteluun, tai kahteen huolella suunniteltuun reaktoriin. Valmiina tälläisillä reaktoreilla kyettäisiin tuottamaan täysin asekelpoista plutoniumia noin 60-120 kiloa vuodessa - riittävästi 10-20 Nagasaki-tyyppisen pommin valmistamiseen. 

Nopealla googlauksella löytyi useakin grafiitin toimittaja, joista yhdelle lähetin tarjouspyynnön standardin mukaisesta reaktorigrafiitista. Sain vastauksen kymmenessä tunnissa: kiinalainen grafiitintuottaja tarjosi sopivaa grafiittia halutun mittaisina paloina hintaan 4022 dollaria/tonni. Rahdista pitäisi vielä maksaa erikseen. Toimitusaika 2000 tonnin erälle olisi noin kaksi kuukautta. Vienti- tai tuontilupia tai edes käyttötarkoitusta ei kyselty.

Hintaa yhden reaktorin vaatimalle grafiittimäärälle tulisi noin 4,4 miljoonaa dollaria, plus rahdit. Jos varataan rahaa reaktorin muita osia ja rakennuksia varten ja pyöristetään ylöspäin, itse reaktorin rakentaminen onnistuisi luultavasti alle 150 miljoonalla eurolla. Hyvällä tuurilla ja riittävän kavalalla suunnittelulla pieni reaktori voisi olla jopa mahdollista salata kansainväliseltä yhteisöltä. 

Vaihtoehtona tietysti olisi käyttää vähimmilläänkin parin miljardin hintaista ydinvoimalaa plutoniumin tuotantoon. Sähköntuotanto kärsisi, plutoniumin tuotanto olisi hidasta, ja sekä Kansainvälisen atomienergiajärjestö IAEA:n päämajasta että useimpien valtioiden suurlähetystöistä virtaisi nootteja, joissa vaadittaisiin lopettamaan heti.

Yhteenveto

Ydinaseiden valmistaminen ei enää nykyisin ole kiinni teknisestä osaamisesta, vaan poliittisesta tahdosta. Aseita hankitaan sekä ulko- että sisäpoliittisista syistä, mutta taustalla on yleensä pelko johtajien aseman säilymisestä.

Ydinvoiman leviämisellä ei ole suoraa yhteyttä ydinaseiden leviämiseen, vaikka tiettyjä prosesseja voidaankin käyttää sekä rauhanomaisiin että sotaisiin tarkoituksiin. Kansainvälisen valvonnan ansiosta aseohjelmat eivät kuitenkaan yleensä pysy kovin kauaa salassa. 

Rauhanomaisen ydinenergian käyttäminen ydinaseiden valmistukseen on mahdollista. Se ei kuitenkaan useimmissa tapauksissa olisi järkevää: vaikka suuri siviilireaktori voisikin tuottaa vuodessa huiman määrän plutoniumia, pieni, halpa ja yksinkertainen atomimiilu voisi tuottaa riittävästi mihin tahansa pommiohjelmaan ja olisi helpommin rakennettavissa. Huomattavasti suurempi riski liittyy ydinpolttoaineen tuotantoon ja jälleenkäsittelyyn soveltuvien teknologioiden leviämiseen. Etenkin uraanin rikastamisen teknologia on kuitenkin levinnyt viimeisen 30 vuoden aikana hyvin laajalle, eikä pullon henkeä saada enää takaisin. Kukaan ydinteknologian rajoittamista vaativa ei ole selvittänyt, miten edes ydintekniikan täyskielto purisi jo nyt kansainvälisen järjestelmän ulkopuolella toimiviin ydinkauppiaisiin tai ydinaseita jo omistaviin maihin.

Tässä suhteessa ydinvoiman leviämistä voidaan verrata esimerkiksi bioteknologian leviämiseen: jokainen lääketehdas tai olutpanimo on myös potentiaalinen biologisten aseiden tehdas. Bioaseita on myös mahdollista valmistaa hyvin paljon halvemmalla kuin ydinaseita: niinkin aikaisin kuin 1942 neljä amerikkalaista tutkijaa valmisti tonnikaupalla asekelpoista pernaruttoa kustannuksin, jotka olivat pienempiä kuin ydinpommin kehittäneen Manhattan-ohjelman yhden päivän budjetti [19]. Kyseinen määrä pernaruttoa olisi lentokoneesta levitettynä tappanut vähintään kymmeniä tuhansia ja saastuttanut laajoja maa-alueita pysyvästi elinkelvottomiksi erittäin sitkeillä ja pitkäikäisillä pernaruttoitiöillä. Vaikka biologisilla aseilla voidaan pahimmillaan saada aikaan suurempia vahinkoja kuin yhdellä tai muutamalla ydinpommilla, ja bioaseohjelman havaitseminen on paljon ydinaseohjelman havaitsemista vaikeampaa, kukaan ei vakavissaan esitä bioteknologian kieltämistä. 

Ydinenergian vaikutuksia pohdittaessa ei voi jättää huomioimatta sitä, että historiallisesti energian saatavuus on ollut usean sodan syy tai sodan syttymiseen myötävaikuttava tekijä. Saksan hyökkäys Neuvostoliittoon vuonna 1941 tähtäsi erityisesti Kaukasuksen öljykenttien valtaukseen [20]. Japanin liittyminen toiseen maailmansotaan oli suurelta osin seurausta Yhdysvaltojen öljysaarrosta, joka uhkasi tuhota maan talouden ja aseman [21]. Koko Lähi-Idän 1900-luvun historia on pitkälti öljyn - tuon tärkeimmän energianlähteemme - historiaa. 

Vaikka sähkö ei voikaan suoraan korvata öljyä, muilla keinoin tuotettua energiaa voidaan muuttaa liikennepolttoaineiksi ja käyttää öljyn sijasta. Ydinenergian suuri etu on siinä, että ydinpolttoaineen hinta on hyvin pieni osa ydinvoiman hinnasta. Uraania on saatavilla eri puolilla maailmaa, ja polttoainetta voidaan myös varastoida jopa vuosien tarpeiksi. Parantunut energiaitsenäisyys vähentää tarvetta kansainvälisiin seikkailuihin, ja energiarikkaampi maailma vähentää valtioiden tarvetta hankkia viimeiseksi turvakseen joukkotuhoaseita.

Ydinase on aivan ensisijaisesti poliittinen ongelma, ja se on ratkaistava ensisijaisesti poliittisin keinoin. Hevonen on jo karannut tallista: vaikka esimerkiksi uraanin rikastustekniikan leviämistä on syytä tarkkailla, on vaikea nähdä, mitä varsinkaan ydinvoiman käytön rajoittamisella voitaisiin enää tässä suhteessa saavuttaa - paitsi lisätä kannustimia kansainvälisiin seikkailuihin ehtyvien energiavarojen hallinnan varmistamiseksi.

Lähteet

[1] Cirincione, Wolfsthal ja Rajkumar (2005). Deadly Arsenals: Nuclear, biological and chemical threats. Carnegie Endowment for International Peace. Sivu 45.

[2] Cirincione, Wolfsthal ja Rajkumar (2005). Kts. kirjan kuvaukset eri maiden pommiohjelmista.

[3]  Cirincione, Wolfsthal ja Rajkumar (2005). Sivu 49.

[4] Garwin (1998). Reactor-Grade Plutonium Can be Used to Make Powerful and Reliable Nuclear Weapons: Separated plutonium in the fuel cycle must be protected as if it were nuclear weapons. Federation of American Scientists. http://www.fas.org/rlg/980826-pu.htm

[5] Cirincione, Wolfsthal ja Rajkumar (2005). Sivu 47.

[6] Alvarez (1987). Adventures of a Physicist, Basic Books, New York.

[7] Cirincione, Wolfsthal ja Rajkumar (2005). Sivu 264.

[8]  Cirincione, Wolfsthal ja Rajkumar (2005). Sivu 51.

[9]  Cirincione, Wolfsthal ja Rajkumar (2005). Sivu 50.

[10] Gilinsky, Miller ja Hubbard (2004): A fresh examination of the proliferation dangers of light water reactors. Nonproliferation Policy Education Center. http://npec.xykon-llc.com/files/20041022-GilinskyEtAl-LWR.pdf

[11]  Cirincione, Wolfsthal ja Rajkumar (2005). Sivu 390.

[12]  Cirincione, Wolfsthal ja Rajkumar (2005). Sivu 278.

[13]  Cirincione, Wolfsthal ja Rajkumar (2005). Sivu 53.

[14] Carson Mark (1990). Reactor-Grade Plutonium's Explosive Properties. Nuclear Control Institute.

[15] Pike (2000). Federation of American Scientists Special Weapons Primer: Plutonium Production. http://www.fas.org/nuke/intro/nuke/plutonium.htm#_jmp0_

[16] Sublette (1999). Engineering and Design of Nuclear Weapons. Nuclear Weapons Archive, http://nuclearweaponarchive.org/Nwfaq/Nfaq4.html

[17] Cirincione, Wolfsthal ja Rajkumar (2005). Sivu 20.

[18] Cirincione, Wolfsthal ja Rajkumar (2005). Sivu 225.

[19] Regis (2000). The Biology of Doom: The History of America's Secret Germ Warfare Project. Owl Books.

[20] Yergin (1991). The Prize: The Epic Quest for Oil, Money and Power. Simon & Schuster. Mm. sivu 335.

[21] Yergin (1991). Mm. sivu 319.