Saksan ydinvoimapäätöksen seuraukset

Navarren, Espanjan ja maailman hiilidioksidipäästöjen kehitys, 1990-2006.

Eurooppa on nyt menettänyt vähäisenkin mahdollisuutensa leikata hiilidioksidipäästöjään niin paljon ja sellaisella aikataululla, että sillä olisi ilmastonmuutoksen torjunnan kannalta suurempaa merkitystä. Tässä hyvin lyhyesti se, mitä Saksan päätös luopua ydinvoimasta tarkoittaa.

Ydinvoiman vastustajat tulevat kiistämään asian. Heidän mielestään päästöjen leikkaaminen onnistuu aivan helposti ilmankin ydinvoimaa - Greenpeacen mielestä jopa helpommin. Toteutunut kehitys ei vain tue heidän väitettään.  Ennustettavissa olevat tekniset, taloudelliset ja poliittiset realiteetit eivät nekään anna aihetta toiveikkuuteen. 

Useimpien analyytikoiden mukaan Saksan päätös tulee lisäämään ilmakehään päätyviä hiilidioksidipäästöjä suunnilleen Norjan tai Sveitsin yhteenlaskettujen kokonaispäästöjen verran seuraavan kymmenen vuoden ajaksi. Pidemmällä tähtäimellä päästöt saattavat laskea hieman, mutta kovin, kovin vähän. Ydinvoiman vastustajat eivät pidä tätä tietenkään vakavana ongelmana. Vaikka suurin osa myöntääkin päästöjen saattavan nousta, ydinvoiman kieltäminen luo heidän mielestään niin paljon rahaa ja kannustimia uusiutuville, että uusiutuvien tuleva vallankumous tulee korvaamaan kaiken ja vielä enemmänkin. Voisi tietysti kysyä, eikö fossiilisten kieltäminen tai niiden käytön rajoittaminen sitten loisi vieläkin enemmän kannustimia uusiutuville, mutta ei olla nyt niin ilkeitä. Katsotaan mieluummin, miten on käynyt uusiutuvan energian mallioppilaalle.

Navarre Espanjassa on millä mittarilla tahansa uusiutuvien energiamuotojen kehityksen eturivissä. Alueella on poikkeuksellisen hyvät tuuli- ja aurinkoresurssit. Niinpä tällä noin 600 000 asukkaan alueella on puolet Espanjan suhteellisen mittavasta aurinkoenergiakapasiteetista ja enemmän tuulivoimaa kuin koko Italiassa. Kiitos 1990-luvun puolivälissä aloitetun, Espanjan hallituksen ja paikallishallinnon mittavasti tukeman ohjelman, yli 70 % Navarren sähköstä tuleekin tuulivoimasta. 

Mutta mitä onkaan käynyt päästöille? Kuten kuvasta näkyy, ne ovat nousseet. Erittäin voimakkaasti. Energiankäyttöön liittyvät CO2-päästöt lisääntyivät vuodesta 1990 vuoteen 2006 81,9 % (Faulin et al. 2009, s. 28). Navarren päästöt nousivat likimain samaa tahtia kuin maailman päästöt, noin 2,8 prosenttia vuodessa. Ero muuhun Espanjaan on varsin vähäinen. 

On totta, että samaan aikaan Navarren energiankulutus kasvoi yli kaksinkertaiseksi. On myös totta, että ilman uusiutuvia, päästöt olisivat todennäköisesti nousseet jopa hieman enemmän. Mutta tähän takertuminen on sumutusta. Jos uusiutuvat kykenisivät siihen, mitä ydinvoiman vastustajat lupaavat, Navarren päästöjen olisi pitänyt nousta paljon, paljon vähemmän. On hyvin laiha lohtu, etteivät alueen päästöt ole aivan niin korkeat kuin ne pahimmassa tapauksessa voisivat olla. 

Miksi ihmeessä näin pääsi käymään? Eiväthän tuuliturbiinit tai aurinkopaneelit tarvitse polttoaineita, eivätkä ne siten voi tuottaa päästöjäkään…? Valitettavasti tähänkin hellittyyn ideaan takertuminen on joko tietoista tai tahatonta sumutusta. Energiantuotannon päästöjä ja ongelmia ei voi nähdä katsomalla vain energiajärjestelmän yksittäisiä komponentteja. Ydinvoimankaan ongelmia ei voi nähdä katsomalla vain ydinvoimalan höyryturbiineja ja unohtamalla, mitä muita osia järjestelmä vaatii. 

Kun energiajärjestelmää katsotaan kokonaisuutena, uusiutuvien rajoitukset näkyvät ikävän selvästi. Tuuli- ja aurinkovoima ovat luonteeltaan epäluotettavia: ne eivät välttämättä tuota sähköä silloin, kun pitäisi. Sähköverkko ei kuitenkaan voi toimia epäluotettavien lähteiden varassa. Siihen on jatkuvasti syötettävä tehoa hyvin tarkkaan sen hetkistä kulutusta vastaava määrä. Jos näin ei tehdä, vaarana ovat sähkökatkot, pahimmassa tapauksessa koko verkon kaatuminen. Koska ideat laajamittaisesta energian varastoinnista, kulutuksen säätämisestä tuotannon mukaan, ja Eurooppaa halkovista sähkölinjojen verkostoista ovat vielä teorian tai tieteiskirjallisuuden tasolla (ja tulevat mahdollisesti olemaan vielä kauan), uusiutuvien tueksi on rakennettava luotettavia voimaloita. Tällä hetkellä teknisesti ja taloudellisesti toteuttamiskelpoisia vaihtoehtoja on kolme: vesivoima, maakaasu ja hieman vähäisemmässä määrin kivihiili. Vesivoimaa ei Euroopassa enää voi käytännössä lisätä, joten jäljelle jää kaksi pahinta fossiilista saastuttajaa. 

Varavoimaa ei tietenkään tarvita kaiken aikaa, mutta se ei helpota asioita: melkein päin vastoin. Jokainen autolla joskus liikkunut tietää, miten auton kilometrikulutus voi vaihdella rajusti ajotyylin mukaan. Tasaisessa maantieajossa joitain litroja satasella kuluttava auto saattaa jatkuvia kiihdytyksiä ja jarrutuksia sisältävässä kaupunkiajossa viedä yli kymmenen litraa satasella. Aivan samoin käy uusiutuvia säätävissä fossiilisissa voimalaitoksissa. Jatkuva kiihdyttely ja jarruttelu huonontaa voimaloiden hyötysuhdetta ja vaikeuttaa niiden rakentamista tehokkaaksi. Tätä on pelätty aiemminkin, mutta uudet tutkimukset antavat peloille katetta. Niiden mukaan uusiutuvat ovat nykyteknologioilla tietyn rajan jälkeen käytännössä maakaasun viherpesua. Raja vaihtelee; Suomessa se vaikuttaisi olevan noin 20 % sähköntuotannosta.

Ylläoleva ei tarkoita, etteivätkö ympäristöjärjestöjen ehdottamat keinot - uusiutuvat, energiansäästö, kulutustottumusten muuttaminen - vähentäisi päästöjä. Kyllä ne yleensä vähentävät - vähän. Mutta aivan liian vähän, aivan liian hitaasti. Tässä raapaisin vain pintaa syistä, miksi näin on; aiheen käsittely vaatisi kokonaisen kirjan, ehkä toisenkin. Ikävä tosiasia on, että aihe on haastava, joskus tekninenkin. Sitä on vaikea selittää iskulauseilla.

Voi tietysti olla, että tulevaisuudessa teknologia kehittyy niin, että likaisia varavoimaloita ei enää tarvita. On myös mahdollista, että poliitikot kokevat seuraavan parin vuoden aikana joukkovalaistumisen ja asettavat päästörajat ilmastotieteen eivätkä talouspolitiikan mukaisesti. Mutta ilmastotutkijoiden varoitusten mukaan meillä on enää enintään kymmenen vuotta aikaa kääntää päästöt laskuun nykyiseltä huipputasolta. Meillä ei olisi varaa leikkiä enää kovin montaa vuotta.

Jopa Saksan virallinen linja lupaa vain, ettei ydinvoimapäätös lisää päästöjä seuraavan kymmenen vuoden aikana. Asiaa seuranneet uskovat, että päästöt lisääntyvät - paljon. Vaikka he kaikki olisivat väärässä, päästöjen pysyminen tasaisena on pyrrhinen voitto. Tänään säästetty päästötonni olisi arvokkaampi kuin kenties vuonna 2030 säästetty tonni. Ja joka ikinen ydinvoimaa korvaava mega- ja negawatti on poissa fossiilisten korvaamisesta. 

Ehkä tällä kaikella ei kuitenkaan ole mitään väliä. Kehittyvien maiden päästöt kasvavat jatkuvasti. Kolme suurta maata - Venäjä, Japani, Kanada ja Yhdysvallat - ilmoittivat äskettäin irtautuvansa Kioton sopimuksesta ja päästövähennyssitoumuksista. Ne eivät tule sitoutumaan uusiin päästövähennyksiin. Maailman päästöt nousivat talouslaskusta huolimatta uuteen ennätykseensä, ja mahdollisuudet rajoittaa ilmaston lämpeneminen alle kahden asteen "kriittisen rajan" alkavat vaikuttaa yhä enemmän utopialta. 

Oma motivaationi edistää mm. ympäristöystävällistä, kestävää ja kulutuksen minimointiin tähtäävää suunnittelua on hyvin vähissä, kun yhdellä poliittisella, populistisella päätöksellä päästöjä lisätään keskikokoisen teollisuusmaan verran. Syynä onnettomuus, joka pitkälläkin aikavälillä tulee mitä todennäköisimmin vahingoittamaan harvempia kuin nykyinen EHEC-bakteeriepidemia. 

Vastaavanlaista turhautumista on havaittavissa muuallakin. Kirjan "Why we disagree about climate change" kirjoittanut ilmastotutkija Mike Hulme ja ympäristöväen parjaama Eija-Riitta Korhola ovat todennäköisesti oikeassa: ilmastonmuutos ei ole enää ongelma, jonka voisimme korjata tai estää. Se on krooninen tila, jonka kanssa on nyt vain opeteltava elämään. Toivottava, että skeptikot ovat hyvin oikeassa ja kaiken maanpäällisen elämän loppua tarkoittavaa Venus-ilmiötä pelkäävät ilmastotutkijat hyvin väärässä.