Professoriryhmän energiapolitiikan mielikuvat ja todellisuus

Poliittisessa keskustelussa olennaisinta vaikuttaa olevan se, koetaanko tiettyä kantaa edustavan olevan "hyvien puolella" (mitä tämä sitten kulloinkin tarkoittaa), ei se, mitä hän oikeastaan esittää. 

Tämä näkyy erinomaisesti hetkeksi leimahtaneessa keskustelussa niinsanotusta "professorien energiaryhmästä." Kun energia-alan edunvalvojan Energiateollisuus ry:n toimitusjohtaja Jukka Leskelä oli Facebook-kommentissaan ihmetellyt kyseisen, Suomen energiapolitiikkaan pamfletin, kirjan ja usean esiintymisen voimin kantaa ottaneen ryhmän esiintymistä Tieteen päivien paneelissa, Vihreiden Emma Kari ryntäsi puolustamaan aatetovereitaan. Koska professoreiden energiaryhmä vastustaa ydinvoimaa ja lobbaa uusiutuvia (huolimatta siitä, että ympäristömielessä tämä aikansa elänyt vastakkainasettelu on sekä tarpeetonta että tuhoisaa, kts. esim. Zakeri ym. 2015), professorit ovat Karin mielestä (tietenkin) kertomassa "tutkimustietoon nojaten mikä Suomen energiapolitiikassa on mennyt metsään ja mitä pitäisi muuttaa" ja "puolustamassa kunnianhimoista ilmastopolitiikkaa ja uusiutuvia." 

Näinä totuudenjälkeisinä aikoina ei olekaan kovin suurta väliä sillä, ovatko kyseisen professoriryhmän väitteet totuudenmukaisia, mitä kyseinen ryhmä itse asiassa esittää, tai millaisia tuloksia heidän ajamallaan politiikalla on muualla saatu. Samanmielisten hurraukselle riittää, että otsikot ja mielikuvat sopivat ennakkoluuloihin.

Todellisuudessa kun on niin, että ainoissa varsinaisissa konkreettisissa esityksissään ryhmän professorit esittävät Suomelle energiapolitiikkaa, joka perustuisi voittopuolisesti puun polttamiseen, mainoskuvissa esiintyvän tuuli- ja aurinkovoiman ollessa selvästi sivuroolissa. Puun polton lisäämisen ympäristövaikutukset ovat huolestuttavia: vakavan biodiversiteettiuhan lisäksi puun polton väitetty hiilineutraalisuus vaikuttaa uusimman tutkimustiedon valossa olevan vähintäänkin kyseenalainen uskomus, ellei peräti täysin harhaanjohtava luulo. 

Professoriryhmän "kunnianhimoinen ilmastopolitiikka" saattaisi lässähtää siis jo uusimpaan tutkimustietoon – jos se ei kaatuisi siihen, että ympäristöarvot eivät ole professoriryhmän asialistalla kovinkaan korkealla. Heti ensimmäisestä pamfletista lähtien ryhmä on tehnyt selväksi, että uutta energiapolitiikkaa pitäisi tehdä talouskasvu ja työllisyys etusijalla. Viimeksi tänään ryhmän puhemiehenä usein esiintyvä professori Peter Lund totesi asian professorien pamfletin ympärille kiteytyneen Uusi Energiapolitiikka-ryhmän Facebook-keskusteluissa suorasanaisesti: 

"Energiapäätöksistä pitää saada enemmän hyötyä – erityisesti työpaikkoja ja talouskasvua samalla kun otamme huomioon kestävän kehityksen periaatteet."

"Kunnianhimoinen ilmastopolitiikka" tarkoittaa siis sen keskeisen laatijan, aurinkovoiman ihan kohta tapahtuvaa suurta tulemista jo 1980-luvulta saakka julkisuudessa ennustaneen Lundin itsensä mukaan tosiasiassa talouskasvua ja työpaikkoja painottavaa politiikkaa. Ristiriita on aivan ilmeinen, mutta en ole kuullut yhdenkään vihreän poliitikon tai muodikkaan kulutuskriitikon lausuvan halaistua sanaa asiasta. Vaikka ryhmä muistaakin mainostaa sivulauseissa huomioivansa epämääräiset "kestävän kehityksen periaatteet," käytännössä ryhmän ajaman energiapolitiikan onnistuminen tällä mittarilla on lähinnä mielikuvien varassa. Keskustelussa uupumukseen saakka käytetyt esimerkkimaat Saksa ja Tanska eivät käytännössä ole onnistuneet päästövähennyksissä kovinkaan hyvin: Saksan päästöt ovat itse asiassa kasvaneet hieman, ja sinänsä kiitettävä uusiutuvien lisäys on mennyt poliittisella päätöksellä käytöstä poistettavan ydinvoiman korvaamiseen. Tanskan vaivalla viimeisen 25 vuoden aikana rakentama tuulivoimatuotanto vastaa todellisuudessa hädin tuskin yhden ydinvoimalan vuosituotantoa, Suomessa tuotetaan noin kaksi kertaa enemmän uusiutuvaa sähköä, ja maan energiantuotanto on kokonaisuutena edelleen selvästi likaisempaa kuin professorien moittiman Suomen. (Jopa uusiutuvien osuudessa tuotannosta Suomi pärjää hyvin jopa Saksalle; tämä ei tietenkään sovi vain tietynlaisia uusiutuvia lobbaavien tahojen retoriikkaan.) 

Kummankaan maan päästövähennykset eivät missään nimessä vastaa nyt vaadittavia, ja edelleen tosiasiaksi jää, että ainoat nykyisessä ilmastokriisissä vaadittavat ja teoriapaperien ulkopuolella tosielämässä tapahtuneet päästöjen vähennysnopeudet on saatu aikaan ydinvoimaa voimakkaasti lisärakentamalla (kts. esim. Qvist ja Brook, 2015). Jos Saksa ja Tanska harjoittavat "kunnianhimoista" ilmastopolitiikkaa, en halua edes nähdä, mitä kunnianhimoton tarkoittaisi. 

Olen itse ympäristönsuojelija, ja pidän ilmastonmuutosta ehdottomasti tämän hetken vaarallisimpana ympäristöongelmana. Ilmastopolitiikka on mitä suurimmassa määrin energiapolitiikkaa, ja jos energiapolitiikkaa tehdään jatkossakin talouskasvu ja työpaikat edellä, ilmastopolitiikassa tullaan epäonnistumaan – vaikka politiikassa hyväksyttäisiinkin ydinvoima, todistetusti tehokkain tähän mennessä käytetty ase ilmastonmuutosta vastaan. Jos emme saa käyttää kaikkia toimivia keinoja JA politiikka on tehtävä talouskasvu ensimmäiselle sijalle laittaen, epäonnistuminen on aivan täydellisen varmaa. Jos kansainvälisessä, tutkimuspohjaisessa energiakeskustelussa on nähtävissä jonkinlainen konsensus, se on tämä (kts. esim. katsaus lähteessä Loftus ym. 2015) – ei professoriryhmän esittämä, todellisuudessa aivan tietynlaista eturyhmälobbausta edustava, hyvän pöhinän ja mielikuvat todennettujen tulosten edelle asettava, samanmielisten tekno-optimistien kaikukammiossa kasvanut mutta poliittisesti suosittu ja ennakkoluuloihin sopiva näkemys.

Markkinoinnissa ryhmä on kyllä onnistunut, ja tästä popularisoinnista puuhamiehille on annettava asianmukainen ansio. Jatkossa toimittajien soisi kuitenkin pyytävän kannanottoja energiapolitiikkaan myös uusiutuvia ja vain uusiutuvia lobbaavan kuplan ulkopuolelta: vain muutama ansioitunut esimerkki mainitakseni, hyviä ehdokkaita voisivat olla esimerkiksi Aalto-yliopiston professori Sanna Syri ja fysiikan lehtori Taina Kurki-Suonio sekä Lappeenrannan teknillisen yliopiston professori emerita Riitta Kyrki-Rajamäki. Jos ympäristöpolitiikkaan haluaa perinteisten ympäristöjärjestöjen 1980-luvulla kiveen hakkaamista kannoista poikkeavan, uusimpaan tutkimustietoon pohjaavan näkemyksen, kannattaa ottaa yhteyttä Suomen Ekomodernisteihin. 

 

Tutkimuskirjallisuutta

Loftus, P. J., Cohen, A. M., Long, J. C. S., & Jenkins, J. D. (2015). A critical review of global decarbonization scenarios: what do they tell us about feasibility? Wiley Interdisciplinary Reviews: Climate Change, 6(1), 93–112. https://doi.org/10.1002/wcc.324

Qvist, S. a., & Brook, B. W. (2015). Potential for Worldwide Displacement of Fossil-Fuel Electricity by Nuclear Energy in Three Decades Based on Extrapolation of Regional Deployment Data. Plos One, 10(5), e0124074. https://doi.org/10.1371/journal.pone.0124074

Zakeri, B., Rinne, S., & Syri, S. (2015). Wind Integration into Energy Systems with a High Share of Nuclear Power—What Are the Compromises? Energies8(4), 2493–2527. https://doi.org/10.3390/en8042493

 

yyyy
Turku

Maailmaa pyörittää energia. Se, kuinka se tuotetaan, tulee ratkaisemaan tämän vuosisadan kehityksen, yhteiskuntiemme kohtalon, ja kenties ihmislajin tulevaisuuden. Lisää aiheesta ja aiheen vierestä tällä blogilla ja Rauli Partasen kanssa kirjoittamissani kirjoissa Uhkapeli ilmastolla ja Musta hevonen.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu