*

Y:llä alkavista asioista Ympäristö. Yhteiskunta. Yhteisöllisyys. Ymmärrys. Ydinvoimastakin joskus vähän.

Ovatko teollisuuden energiatuet pragmaattista ympäristöpolitiikkaa?

Politiikka on mahdollisuuksien taidetta, kuuluu tunnettu sanonta. Tästä syystä teollisuuden energiatukien merkitys ympäristöpolitiikan kannalta on pieni ja kokonaisuutena vaikutukset voivat olla jopa positiivisia, vaikka teoriassa ne kannustavatkin teollisuutta käyttämään enemmän energiaa.

Ensinäkemältä arkijärjen vastainen johtopäätös juontuu tavasta, jolla (ympäristö)politiikan tavoitteet ja rajoitteet syntyvät. Rajoitteet, kuten energian hinnan tai kulutuksen tavoitetaso, eivät tietenkään synny tyhjiössä, vaan eri eturyhmien välisen jatkuvan soutamisen ja huopaamisen tuloksena. Esimerkiksi ympäristöpolitiikan kunnianhimo määräytyy suurelta osin sen mukaan, miten paljon vaikutusmahdollisuuksia ja intressejä eri tasoista politiikkaa kannattavilla on.

Koska esimerkiksi ympäristöpolitiikkaa ei voida demokratioissa tehdä sanelemalla, tiukat ympäristötavoitteet ja liiallinen aatteellinen puhtaus johtavat käytännössä liian usein ympäristöpolitiikan vesittymiseen. Historia tarjoaa aiheesta lukuisia esimerkkejä, mutta parhaiten tutkittuja ovat Kalifornian vuonna 1990 lanseeraama vaatimus autonvalmistajille nollapäästöisten autojen - käytännössä siis sähköautojen - osuudesta myydyistä autoista vuonna 1998 [1], ja Itävallan kemianteollisuudelle vuodesta 1998 asettamat tiukat haihtuvien orgaanisten aineiden (VOC) päästörajat [2].

Menemättä liikaa yksityiskohtiin, kummassakaan tapauksessa tiukka ympäristöpolitiikka ei saavuttanut haluttuja tuloksia. Sen sijaan tavoitteiden tiukkuus ja niiden koetut haitalliset vaikutukset saivat yritykset käyttämään merkittävän määrän rahaa ja aikaa politiikan kumoamiseen ja porsaanreikien löytämiseen. Vaikka rajoitteilla saavutettiin molemmissa tapauksissa myös ympäristöhyötyjä (ja Kalifornian tapauksessa luultavasti kiihdytettiin sähköautojen kehitystä vuodella tai parilla), hintana oli ilmapiirin tulehtuminen, vastakkainasettelu, ja rajoitteiden asettamisen vaikeutuminen tulevaisuudessa.

Käytännössä ympäristöpolitiikan tavoitteenasettelu ei ole useinkaan näin dramaattista, ja teollisuuden vaikutusvalta näkyy enemmänkin niin, että tavoitteet eivät alun alkaenkaan ole niin kunnianhimoisia kuin esimerkiksi ympäristöjärjestöt toivoisivat tai ilmastotiede vaatisi. Esimerkiksi Kaliforniassa tiukka sähköautotavoite saatiin ylipäätään asetettua lähinnä onnekkaiden (tai epäonnekkaiden) sattumien vuoksi. Alkuaankin vaatimattomat tavoitteet eivät kuitenkaan näy yleensä tutkimuksessa epäonnistumisina, vaikka mekanismi on jokseenkin sama kuin niissä tapauksissa, joissa alunperin kunnianhimoisista tavoitteista joudutaan myöhemmin lipsumaan. Tämä näköharha saattaa osaltaan selittää, miksi esimerkiksi hiilivuodosta on vähänlaisesti todistusaineistoa. Jos hiilivuodon välttäminen on alun alkaenkin ollut tavoitteiden kunnianhimoisuutta rajoittava tekijä, ei ole mikään ihme, että hiilivuodosta löytyy vähänlaisesti todisteita.

Nämä tapaukset ja päästörajoitusten tutkimus antavat vahvoja syitä olettaa, että tarpeellisen tiukkoihin ympäristötavoitteisiin on pyrittävä vähitellen, jatkuvasti tiukentuvan ns. räikkävaikutuksen ("ratchet effect") turvin, ja ympäristöpolitiikan häviäjiä sekä kuunnellen että tarpeen vaatiessa kompensoiden. Kompensointi ei ole puhdasoppisen talous- tai ympäristöajattelun kannalta toivottavaa, mutta lopputulosten kannalta voi olla syytä suosia puhdasoppisuuden sijaan pragmaattisuutta. Kuten ulkomaankauppaministeri Kai Mykkänen antoi omassa Facebook-kommentissaan ymmärtää, suhteellisen pieni tukipaketti oli hinta, joka kannatti maksaa suuremman kokonaisuuden hyväksymisestä. Voimme olla montaa mieltä siitä, onko oikein, että teollisuudella on tälläinen valta esimerkiksi ympäristöpolitiikkaan - mutta niin kauan kun teollisuudella on tärkeä rooli kansantaloudessa, sillä tulee olemaan myös poliittista valtaa.

Ongelma olisi polttavampi, jos puhuisimme aidosti saastuttamista lisäävien toimien tukemisesta. Nyt käsillä olevassa tapauksessa eli suomalaisen teollisuuden sähköverohuojennuksissa ja hinnannousun hyvitysjärjestelmissä tuetaan kuitenkin pohjimmiltaan mitä toivottavinta politiikkaa: vähäpäästöiseen sähköön polttamisen sijasta perustuvaa teollista tuotantoa. Jos ilmastotieteen vaatimiin päästötavoitteisiin halutaan päästä, käytännössä kaikki, mikä on mahdollista sähköistää, tulee sähköistää. Tähän tavoitteeseen ei päästä, mikäli sähkön hinta nousee niin korkeaksi, että sähköistäminen ei kannata. Vaikka hiilivuotoa Suomesta toisiin maihin ei tapahtuisikaan, kallis sähkö tarkoittaisi puhtaalla pohjoismaisella sähköllä suhteellisen puhtaasti tuotettujen tuotteiden markkinaosuuden pienenemistä. Kallis sähkö kannustaisi teollisuutta painottamaan tulevissa investoinneissaan polttamista, ja kenties jopa muuttamaan aiemmin sähköistettyjä prosesseja polttamiseen perustuviksi. Kaikki tämä tarkoittaisi sitä, että polttamisen lopettamisesta tulisi vaikeampaa. Vastaavasti, mitä helpompaa ja halvempaa polttamisen korvaaminen vähäpäästöisellä sähköllä on, sitä helpommin ja nopeammin polttaminen kyetään lopettamaan.

Tällä hetkellä Suomen sähköntuotanto on jo suhteellisen puhdasta, ja mikäli nyt toiminnassa olevat ydinvoimalat saadaan korvattua uusilla, muilla panostuksilla sähkön säästöön tai vähäpäästöiseen tuotantoon on vain vähän vaikutusta kokonaispäästöihimme. Puhtaudesta saa jonkinlaisen käsityksen, kun tietää, että jopa aurinkosähköpaneelien asentaminen saattaa itse asiassa lisätä Suomen kokonaispäästöjä, kun paneelien ja lisälaitteiden valmistuksen päästöt huomioidaan.[3] Seuraava suuri haaste onkin kaiken sähköistäminen, eikä sitä ainakaan edistetä tekemällä poliittisesti vaikutusvaltaisten, paljon energiaa käyttävien yritysten sähköstä kallista. Niin kauan kun sähköllä kuitenkin on jokin hinta, kannustin sen käytön rajoittamiseen on olemassa.

Kirjoittajan Aalto-yliopistossa laatima väitöskirja rajoitteista, niiden synnystä ja niiden vaikutuksista tekniikan kehittymiseen lähtee esitarkastukseen marraskuun lopussa.

Kirjallisuutta ja huomioita


  1. Esimerkiksi Kemp, R. (2005). Zero Emission Vehicle Mandate in California: misguided policy or example of enlightened leadership? Kirjassa C. Sartorius & S. Zundel (toim.), Time Strategies, Innovation, and Environmental Policy (ss. 169–191). Cheltenham ja Northampton: Edward Elgar.

  2. Esimerkiksi Roediger-Schluga, T. (2004). The Porter Hypothesis And The Economic Consequences Of Environmental Regulation: A Neo-Schumpeterian Approach. Cheltenham ja Northampton: Edward Elgar.

  3. Esimerkiksi ilmastopaneeli IPCC:n arvioissa aurinkopaneelien tuottaman sähkön päästötase, kun koko elinkaari huomioidaan, on keskimäärin noin 46 grammaa hiilidioksidia kilowattituntia kohden (gCO2/kWh). Jos invertterit ja akut huomioidaan, tase voi nousta jopa 300 grammaan kilowattituntia kohden. Kesällä, jolloin aurinkopaneelit tuottavat Suomessa ylivoimaisesti suurimman osan vuosituotoksestaan, verkkosähkön päästötase voi olla alle 20 gCO2/kWh, koko vuoden keskiarvon ollessa noin 100-150 gCO2/kWh.

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

1Suosittele

Yksi käyttäjä suosittelee tätä kirjoitusta. - Näytä suosittelija

NäytäPiilota kommentit (2 kommenttia)

Käyttäjän aveollila kuva
Antero Ollila

Päästökauppa on jo lähtökohtaisesti epäonnistunut malli. Yksinkertainen on toimivaa. Parempi on laittaa haittaveroa niille energiamuodoille, jotka saastuttavat eniten, kuten hiili.

Tukisysteemeissä joudutaan aina tilanteeseen, joka on niin monimutkainen ja epäöikeudenmukainen, että siitä ei saa asiantuntijatkaan selvää. Hyvä esimerkki oli aikanaan suomalainen maatalouspolitiikka, josta sanottiin, että epäiltiin parin virkamiehen ymmärtävän sen kokonaisuuden. Tuskinpa EU teki siitä selvempää.

Mutta turha toive, koska Suomi on EU:n mallioppilas ja syöksyy vaikka pää edellä sementtiin, jos Brysselistä niin käsketään.

Käyttäjän yyyy kuva
Janne Korhonen

Periaatteessa näin ja teoriassa riittävän tiukka hiilivero olisi optimaalinen ratkaisu. Käytännön politiikkaa katsoen näyttää kuitenkin epätodennäköiseltä, että tälläistä veroa saadaan aikaan kovinkaan pian. Ongelmana tälläisten lainsäädännöllisten rajoitteiden laatimisessa on se, että jos rajoitteilla on (tai niillä pelätään olevan) liikaa ikäviä taloudellisia vaikutuksia, niitä ei yleensä laadita.

Tästä syystä on vähintään yhtä paikallaan sanoa, että rajoitteet seuraavat sitä, mikä on teknistaloudellisesti mahdollista, kuin sanoa, että tekniikan kehitys ja talouden rakennemuutos johtuu tai peräti saa vauhtia tiukoista rajoitteista. Teoriassa tiukat rajoitteet voisivat lietsoa keksinnöllisyyttä ja esimerkiksi potkia suomalaista talouselämää kehittämään teknologiaa, joilla rajoitteisiin vastataan; käytännössä näyttöä tämän strategian toimivuudesta, siis kokonaisuuden kannalta, on vähänlaisesti.

Sotkuisessa maailmassa joudutaankin usein käyttämään sotkuisia ratkaisuja. Päästökauppa tukihimmeleineen on tälläinen, ja on ihan perusteltua väittää, että sitä suositaan osaltaan juuri siksi kun se ei toimi - mutta on vähän epäselvää, miten ja millä aikataululla teoriassa elegantimpia ratkaisuja kyettäisiin saamaan aikaan.

Toimituksen poiminnat

Tämän blogin suosituimmat kirjoitukset