*

Y:llä alkavista asioista Ympäristö. Yhteiskunta. Yhteisöllisyys. Ymmärrys. Ydinvoimastakin joskus vähän.

Satu Matteus-vaikutuksesta ja eriarvoistumisesta

Tämä on satu kahdesta samana viime vuosituhannen päivänä samaan pieneen suomalaiseen kuntaan syntyneestä pojasta, janipetterilampisesta ja nikoeliasjärvisestä. Sen lisäksi että he sattuivat syntymään samana päivänä samaan kuntaan - mitä tapahtuu useammin kuin moni arvaakaan - he sattuivat olemaan tarkalleen yhtä älykkäitä, ahkeria, hyväkäytöksisiä ja fiksuja lapsia. Kumpikin oli kaunis taapero, vaaleine hiuksineen ja äitiyspakkauksesta saatuine samanlaisine haalareineen; kumpaakin oli toivottu ja kumpaakin rakastettiin.

Ainoa ero, jonka satunnainen ohikulkija olisi tuolloin saattanut kahdessa pojassa havaita oli se, että janipetterilampinen asui huoltoaseman takana olevissa kerrostaloissa, kun taas nikoeliasjärvinen peiteltiin nukkumaan keskustan toisella puolella olevalla omakotialueella. Jos ohikulkija olisi perehtynyt asioihin tarkemmin, hän olisi saattanut kuulla, että huoltoaseman takana oli vuokrataloja ja kunnan sosiaalitoimen asuntoja, kun taas omakotialueella perheet säännönmukaisesti omistivat talonsa. Mutta jos ohikulkija kuulikin jotain tälläistä, hän ei jäänyt sitä suuremmin pohtimaan. Elettiinhän 1900-luvun loppupuolen Suomessa, jossa kaikilla lapsilla oli taustastaan riippumatta kenties tasavertaisemmat mahdollisuudet kuin koskaan missään päin maailmaa on ikinä ollut.

Tulipa sitten aika, jolloin kummankin pojan oli aika mennä päivähoitoon. Koska kunta oli pieni, molemmat päätyivät samaan päiväkotiin. Tarina ei kerro, kuinka janipetteri ja nikoelias tutustuivat, mutta niin he vain päätyivät leikkimään yhdessä aamut ja illat.

Jossain vaiheessa janipetteri, nikoeliaksen luona jälleen käytyään, tuli kuitenkin mietteliääksi. Hän kysyi äidiltään:

"Äiti, miksi nikoeliaksella on niin usein uusia leegoja ja uusi tietokonekin, kun minulle olet sanonut, että leegoja ei voi ostaa koko ajan ja tietokoneelle ei meillä ole tarvetta?"

"Lapsikulta, onhan sinulla jo paljon leluja, eihän uusia leluja kaiken aikaa tarvita. Mahtaako nikoelias edes ehtiä kaikilla leluillaan leikkimään," vastasi äiti.

Mutta janipetteri oli sinnikäs ja terävä-älyinen poika, ja ennen pitkää äidin oli myönnettävä totuus. "Voi lapseni, asia on niin, että toisten lasten vanhemmilla on enemmän rahaa kuin toisilla. Mutta jos sinäkin olet ahkera ja säästät rahaa, niin sitten sinullakin voi olla enemmän leluja. Ehkäpä voisit vaikkapa kerätä tyhjiä pulloja, niin sitten voisit ostaa ihan omia leluja, tai vaikkapa tietokoneen!"

Janipetteristä tämä vastaus oli järkeenkäypä, eikä hän asiaa suuremmin murehtinut, sillä nikoelias oli mukava kaveri, jonka kanssa oli kiva leikkiä legoilla ja pelata tietokoneella.

Niin kului aika, ja ennen pitkää pojat joutuivat kouluun. Vielä ala-asteella pojat olivat ylimmät ystävykset, mutta kun tuli yläkouluun siirtymisen aika, molemmat saivat uusia kavereita. Nikoelias oli alkanut harrastamaan jääkiekkoa, mutta janipetteri harrasti suunnistusta. Ei sillä, olisi hänkin voinut jääkiekkoa pelata, mutta nikoelias pelasi joukkueessa jossa pelaajilla oli oikein pelipaidatkin, ja janipetterin äiti oli sanonut, että janipetterin pitäisi valita tietokoneen ja jääkiekon välillä - kummatkin olivat kalliita harrastuksia, ja vain toiseen oli varaa. Metsässä juokseminen oli sentään halpaa, vaikka kisamatkoihin toisinaan rahaa menikin.

Vaikka kaverukset eivät enää kuin paita ja peppu olleetkaan, ja vaikka kummallakin alkoi olla oma kaveripiirinsä, eivät he toisilleen suinkaan vieraiksi tulleet. Kummatkin pelasivat kovasti tietokoneella, ja janipetteri kopioi usein nikoeliakselta hänen ostamiaan pelejä. Joskus nikoelias sanoi, että janipetterikin voisi ostaa pelejä joita hän voisi kopioida, mutta mitään riitaa tai kyräilyä kaverusten välille ei koskaan syntynyt.

Koulussakin he pärjäsivät tasaisesti, jos kohta huomiota herättämättömästi. Kumpikin tiesi toisen olevan aivan yhtä fiksu kuin itsekin. Molemmat päätyivät yläasteen jälkeen samaan lukioon, ja kolmen vuoden kuluttua kumpikin kirjoitti vähää vaille E:n paperit - joskin nikoelias sai englannista L:n, hän kun oli viettänyt yhden kesän kielikurssilla, ja englannin kuuntelu oli tutumpaa. Sotaväkeenkin molemmat menivät samana kesänä, ja seuraavana syksynä kumpikin lähti opiskelemaan. Aivan sattumalta molemmat päätyivät Teknilliseen korkeakouluun; ja molemmat muuttivat aluksi Otaniemeen.

Janipetteri valitsi linjakseen perinteisen alan, jolla saisi varmasti töitä: hän kirjoittautui lukemaan sähkötekniikkaa, sillä hänen enonsa oli ollut sähköasentaja, ja sähkötekniikka kuulosti mitä suurimmassa määrin "oikealta" ammatilta. Janipetterin äiti, rakennusmaalari, oli pojastaan kovin ylpeä: olihan poika suvun ensimmäinen yliopisto-opiskelija, ja vieläpä tuleva insinööri.

Nikoelias pääsi sen sijaan lukemaan tuotantotaloutta, joskin hänen papereillaan - mistä vanhemmat olivat salaa hivenen tyytymättömiä - siihen vaadittiin kova pänttääminen vielä kirjoitusten jälkeen. Hänen vanhempansa olivat molemmat yliopistossa opiskelleita, isä peräti diplomi-insinööri, ja töissä suurissa kansainvälisissä yrityksissä. Nikoeliaksen kotona oli puhuttu opiskelusuunnitelmista jo varhain: hänellä oli vanhempiensa ansiosta varsin hyvä käsitys siitä, mitä eri aloja hän voisi mahdollisesti opiskella, ja mihin kukin opiskeluala valmentaisi. Isä oli sanonut: "poikani, opiskele tuotantotaloutta tai teknillistä fysiikkaa; niissä opit asioita ja tapaat ihmisiä, joista tulee olemaan sinulle vielä paljon hyötyä."

Janipetteri, kuultuaan nikoeliaksen opiskelusuunnitelmista, oli lähinnä huvittunut: tuotantotalous ei kuulostanut lainkaan oikealta ammatilta, taikka insinöörin työltä. Janipetterikin oli opinto-ohjaajan oppaasta nähnyt, että Teknillisellä korkeakoululla oli linja nimeltä "tuotantotalous;" mutta hän ei suoraan sanottuna tiennyt ollenkaan, mitä tämä linja pitäisi sisällään, tai miksi kenenkään kannattaisi se valita. Ei sillä, vaikka hänelle olisi kerrottu ummet ja lammet, olisi janipetteri silti luultavimmin valinnut jonkin "oikean" ammatin: jos hän jotain mietti, oli se sitä, olisiko hänen pitänyt lähteä lukion sijasta ammattikouluun, tai kenties suorittaa vain lyhyempi tutkinto ammattikorkeakoulussa ja mennä nopeammin oikeisiin töihin.

Niinpä sitten kului kuutisen vuotta, ja janipetteri sai aherruksensa palkinnoksi käteensä diplomi-insinöörin paperit. Hän oli silloin tällöin törmännyt nikoeliakseen opiskelijajuhlissa, mutta nyt entisillä ystävyksillä oli jo aivan eri kaveripiirit, eikä janipetteri edes ehtinyt juhlia kovin usein. Opintotuella elo oli laihaa, ja lainanotto hirvitti: vaikka hän fiksu olikin ja tiesi, että asiat olivat nyt toisin kuin 1990-luvulla, hän ei voinut mitään muistikuvalleen enosta, sähköasentajayrittäjästä, sen jälkeen kun hänen lainansa oli korkojen noustua ajanut yrityksen konkurssiin, vienyt omakotitalon ja perheen ja tehnyt enosta katkeran, usein vanhalle viinalle haisevan miehen.

Mutta janipetterillä olivat asiat hyvin: nuori, terve mies, diplomi-insinööri, ja kiikarissa työpaikka pienessä yrityksessä, joka oli ottanut hänet diplomityötään tekemään. Nyt hän pääsisi tekemään toden teolla insinöörin töitä: tähän saakka hänen kesätyönsä olivat olleet lähinnä rakennuksella, samassa porukassa missä hänen äitinsä jatkoi maalarina.

Samaan aikaan kun janipetteri silitti paitaa valmistujaisiaan varten, nikoelias viestitteli Facebookissa: "Tulee muuten ihan helvetin siisti kesä Piilaaksossa." Nikoelias oli vielä opiskelija, ja lähdössä viettämään kesää sanfranciscolaisessa startuphautomossa harjoittelijana. Palkkaa ei harjoittelusta maksettaisi, mutta kontaktit olivat mahtavat - ja kontaktiverkostostahan oli koulun yrittäjyyskursseilla puhuttu ummet ja lammet. Nikoeliasta olivat toki palkattomuus ja elinkustannukset vähän hirvitteet, mutta hän oli laskenut rahansa ja todennut, että kiitos hänen osa-aikaisten projektiensa, hänellä olisi harjoitteluun varaa. Ja jos oikein tiukka paikka tulisi, keskuspankki järvinen lainoittaisi varmasti nikoeliasta, ellei jopa suoraan lahjoittaisi rahaa. Ei nikoelias mikään vanhempien kukkarolla eläjä ollut, ei suinkaan; kotona oli opetettu, että heillä ei pappa betalar von tötterströmejä kasvateta, ja että rahan eteen piti tehdä töitä. Mutta nikoelias tiesi varmaksi, että kotiväki ei todellakaan antaisi hänen nälkiintyä tai edes kärsiä vakavammasta rahapulasta, ei vaikka hintana olisikin saarna isältä. Niinpä nikoelias ei huolehtinut huomisesta, vaikka tilillä ei kuun lopussa yleensä juuri löysää rahaa ollutkaan.

Nikoeliaksen opiskelukaveri sannamaarina kommentoi pian päivitystä: "Arvaa kuka sai sen konsulttifirman trainee-paikan, JESS!! :)" Sannamaarina oli sekä älykäs että hiton kova tekemään töitä, ja valmistumassa yliopistosta liki ennätysajassa. Nyt hän oli saanut jalan oven väliin uraputkeen, jossa kesätyöntekijän palkka lähti 3500 eurosta kuukaudessa. Sannamaarina ei seuranneessa Facebook-keskustelussa mainitse, että hän tutustui alunperin kyseisen yrityksen työntekijöihin opiskelijaillallisella, jonne hän oli kerännyt mm. äitinsä yritykseltä sponsorointirahaa. Eikä hän edes tiennyt, että hänen aikaisempiin kesätyöpaikkoihinsa - niihin, joita hän esitteli hakemuksessaan - oli pariin otteeseen hakenut myös muuan janipetteri. Kummankin arvosanat olivat olleet hyviä, mutta sannamaarina oli country club Suomessa vähän vähemmän tuntematon suuruus kuin joku janipetteri; ja työhönottajan on aina varmempi palkata edes jotain kautta tutun tuttu kuin täysin tuntematon muuttuja. Niinpä janipetteri oli saanut kuulla kerta toisensa jälkeen: "Valitettavasti valintamme ei tällä kertaa kohdistunut sinuun."

Onneksi rakennuksella oli töitä.

+++

Kuluu vuosi tai muutama. Janipetteri tekee insinöörin töitä, kiitollisena hyvästä työpaikasta. Hän asuu vuokra-asunnossa Pohjois-Helsingissä ja seurustelee mukavan tytön kanssa. Palkasta jää hyvin säästöönkin, varsinkin kun janipetteri on säästeliäs luonne - aikanaanhan hän osti omat legonsakin säästämällä pullojenkeruulla tienaamiaan pennosia. Osan säästetystä rahasta janipetteri tallettaa aina erilliselle, pahan päivän varalle avaamalleen säästötilille. Koskaan kun ei voi tietää, milloin rahaa sattuisi tarvitsemaan. Loput hän tallettaa ASP-tilille, sillä joskus he ehkä menisivät naimisiin, ja sitten voisi olla aika ostaa ihan oma asunto. Sellaisessa ei janipetteri ole vielä koskaan asunut.

Nikoelias on edelleen opiskelija, joskin ihan pian valmistumassa. Hän ei suinkaan ole laiskotellut, vaan tehnyt paljon töitä erilaisissa internet-yrityksissä ja startupeissa. Opiskelut ovat vain vähän jääneet muiden kiireiden alle. Nyt hän kirjoittelee nettifoorumille ihmettelyä siitä, miksi köyhät eivät tee enempää parantaakseen asemaansa ja työskentele pitkäjänteisesti itsensä kehittämiseksi: Suomessa kun kenellä hyvänsä on mahdollisuus kouluttautua ja menestyä elämässään. Hänkin on siitä elävä esimerkki, sillä vaikka hän keskiluokkaisesta perheestä tulikin, niin ihan itse hän on nyt perustamassa yritystä oman aktiivisuutensa ansiosta ja itse tienaamillaan rahoilla.

Nikoelias on nimittäin ollut fiksu ja nostanut maksimimäärän opintolainaa aina kun on voinut. Hän oli sijoittanut sekä lainarahan että suurimman osan ansioistaan osakkeisiin, ja niiden arvo onkin noussut mukavasti. Osakesijoittaminen onkin nikoeliakselle tuttua puuhaa, sillä ensimmäisen osakesalkkunsa - toki vain muutaman satasen arvoisen - hän sai ukiltaan jo nelivuotiaana, ja kouluikäisenä hänen vanhempansa lupasivat tuplata jokaisen pennin jonka hän säästäisi osakkeisiin. Opiskelemaan ehdittyään nikoeliaksella olikin jo parinkymmenen tuhannen euron osakesalkku.

Nikoeliaksella on myös oma asunto Kalliossa: hän sai kotikylän pankista lainaksi 98 prosenttia ostohinnasta 0,3 prosentin marginaalilla sen jälkeen, kun kotikunnassa tunnettu isä oli käynyt kahvittelemassa pankinjohtajan kanssa ja vanhemmat lupasivat tulla takaajiksi. Nikoelias on lukenut yrityksen rahoitusta ja riskienhallintaa: hän tietää, että jos riskit eivät hirvitä tai niistä kykenee selviytymään, lainaa kannattaa usein ottaa. Sillä rahoituksen perusopetus on tämä: tuotto-odotus ja riski kulkevat käsi kädessä, ja ken ei ota riskejä, ei myöskään voita.

Ja nikoelias tietää, että nytkin keskuspankki järvinen on se viimeinen perälauta, joka estää häntä luiskahtamasta taloudelliseen ahdinkoon, vaikka osakkeiden arvo romahtaisi samaan aikaan kun asuntolainan korot nousevat ja hänen oma maksukykynsä jostain syystä kärsisi. Kun riskit on tällä tavoin hallittu, niin tyhmähän se olisi, joka ei lainaa ja riskejä ottaisi!

Ei nikoelias edelleenkään ole vanhempien pöydästä syömässä, ei tosiaankaan: hän ei kertakaikkisesti ole toisten siivellä eläjä luonteeltaan, päinvastoin, sellaisia hän ahkerasti kritisoi. Itse hän maksaa asuntolainansa ja itse hän ottaa osakkeillaan riskin. Hän vain tietää alitajunnassaan, ettei joudu turmiolle eikä luultavasti edes myymään asuntoaan, vaikka hänen suuret suunnitelmansa menisivät pahasti pieleen. Samasta syystä hänen nuorempi siskonsa on nyt tekemässä väitöskirjaansa: häntä kiinnostaa eräs tutkimusala, ja vaikka työllistyminen tuolle alalle ei olekaan kovin varmaa, siskokin tietää, että hädän hetkellä vanhemmat auttavat sen verran ettei mitään peruuttamatonta vahinkoa pääse tapahtumaan. "Itsensä sivistäminen ei mene koskaan hukkaan," kertoo sisko.

+++

Kuluu vielä jokunen vuosi, kenties vuosikymmen. Janipetteri näkee nykyään nikoeliasta lähinnä lehdissä ja uutisissa: nikoelias on myynyt kolmannen firmansa ja tienannut "kohtalaisen summan." Ei janipetteri ole suinkaan kateellinen saati katkera, lähinnä kiinnostunut lapsuudenkaverin menestyksestä. Janipetterilläkin kun asiat ovat aivan hyvin: on mukava vaimo, pari lasta, ja osaksi jo maksettu omakotitalo. Ahkeralle asiantuntijalle tuntuu töitäkin riittävän, ainakin vielä toistaiseksi. Kouluja käymättömän yksinhuoltajan pojaksi hän on pärjännyt loistavasti.

Mutta sattuupa sitten päivänä muutamana niin, että janipetteri ja nikoelias osuvat yhtä aikaa vanhan kotikylän raitille. Kumpikaan ei enää ole se pellavapäinen pikkupoika - janipetteri on hivenen lihonut, nikoeliaksen tukka on kadonnut jonnekin - mutta molemmat tunnistavat toisensa välittömästi. Vaihdetaan kuulumiset; nikoelias oppii, että janipetteri on edelleen insinöörinä samassa pienessä suunnitteluyrityksessä, joskin nykyään jo projektipäällikkönä. Janipetterille selviää, että nikoeliaksen lapset käyvät yksityistä kielikylpypäiväkotia, ja että nikoelias on laittanut rahaa säästöön jotta molemmat voivat halutessaan opiskella vaikka Harvardissa. Muutamia muitakin sanoja vaihdetaan, mutta lapsuudenkavereilla ei enää ole paljon yhteistä, ja kohtaaminen päättyy puoliväkinäiseen "pitäisi käydä kaljalla joskus"-huikkaukseen.

Kotimatkalla nikoelias miettii, että onpa lapsuudenkaveri jäänyt aivan eri maailmaan, ja ihmettelee jälleen kerran, miksi jotkut, fiksutkin, ihmiset eivät vain uskalla ottaa riskejä ja menestyä. Mutta eipä se hänen vikansa ole, ja kuka tahansa muukin olisi voinut tehdä saman kuin hän: piti vain lähteä rohkeasti ulkomaille ja yrittämään, tehdä kovasti töitä, ottaa riskejä ja hyväksyä, että tappioitakin voi tulla. Mutta ahkeruus kovankin onnen voittaa, ja ehkäpä oli vain janipetterin oma vika, tai kenties kotikasvatuksen vika, että hän on jäänyt enintäänkin portaiden keskitasolle. Jos ei ole yrittäjäluonnetta niin sitten ei ole, nikoelias päättää.

Kun sarjayrittäjä nikoeliasjärvistä seuraavan kerran haastatellaan television ajankohtaisohjelmassa, hän kertoo jälleen tarinan siitä, miten hän aloitti osakesäästämisen jo ala-asteella ja rahoitti kuuluisimman yrityksensä ottamalla velkaa ensimmäistä asuntoaan vastaan, ja miten hetken ajan oli aivan kiikun kaakun, menisikö firma nurin ja asunto velkojen pantiksi. Nikoelias muistelee syöneensä pelkkää kaurapuuroa kuukauden ja inhoavansa sen makua edelleen. Sitten hän toteaa - entistä painokkaammin - että menestys on mahdollista jokaiselle joka vain niin haluaa, ja että suomalaisia pitäisi pienestä pitäen kannustaa enemmän sijoittamiseen, riskinottoon ja yrittäjyyteen passivoivien tukien ja sohvalla löhöämisen sijaan. Menestys kun on jokaisesta itsestään kiinni.

Suomessa kun on jokaisella tasa-arvoinen mahdollisuus onnistua, ja tiimityöllä, yhteispelillä ja menestykseen kannustamalla voidaan voittaa vaikka mitä - niinkuin jääkiekossa.

Haastattelija hymyilee ja nyökyttelee.

 

---------------------------------------------------------------------

 

Sadun tunnistaa kahdesta asiasta: siinä on onnellinen loppu, eikä se ole totta. Tässä sadussa on onnellinen loppu (peräti kaksi diplomi-insinööriä), mutta tunnetusti kukaan ei opiskele tuotantotaloutta yli viittä vuotta, eikä Teknillistä korkeakouluakaan ole olemassa. Otaniemen olemassaolosta sen sijaan liikkuu ristiriitaista tietoa. Sen voinen mainita, että ylläolevassa tarinassa on silti mausteena monia hyvinkin todellisia tai ainakin todenmukaisia tapahtumia ja kehityskulkuja. Nimet ja yksityiskohdat on toki muutettu syyttömien suojelemiseksi, enkä halua antaa väärää todistusta lähimmäisistäni: tuttavapiiriini ei tietääkseni kuulu ainakaan nikoeliasjärvistä, ja tuntemani yrittäjäluonteiset ihmiset tiedostavat Matteus-vaikutuksen olemassaolon varsin hyvin, vaikkeivat aina siitä puhukaan.

Termi "Matteus-vaikutus" tai "Matteus-efekti" tulee alunperin Raamatusta, Matteuksen evankeliumin jakeesta 25:29:

"Jokaiselle, jolla on, annetaan, ja hän on saava yltäkyllin, mutta jolla ei ole, siltä otetaan pois sekin mitä hänellä on."

Ilmiöllä tarkoitetaan etujen kasautumista niille, joilla niitä on jo ennestään. Ilmiötä ei tee olemattomaksi se, että jotkut köyhistä oloista tulevat kiistämättä rikastuvat tai muuten pääsevät elämässä "pitkälle," ja toiset, vauraista oloista tulevat kiistämättä eivät.

Yleisesti ottaen, yhteiskunnassamme on vallalla tutkimustiedon valossa vähintäänkin kyseenalainen käsitys: että menestys olisi vain tai edes etupäässä yksilön oman kyvykkyyden tai ahkeruuden ansiota. Jos tämä olisi totta, niin sekä Suomessa kuin ehkä etenkin Afrikassa olisi ainakin valtavan paljon enemmän naismiljonäärejä.

Korkoa korolle on ajan kanssa vahva voima, myös yhteiskunnallisen eriarvoisuuden lähteenä - ja tämä on sentään satu, jolla on onnellinen loppu.

Englantia taitaville hyvin samanlainen satu (ilman diplomi-insinöörejä) löytyy mainiona sarjakuvaversiona täältä: http://thewireless.co.nz/articles/the-pencilsword-on-a-plate

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

0Suosittele

Kukaan ei vielä ole suositellut tätä kirjoitusta.

NäytäPiilota kommentit (3 kommenttia)

Käyttäjän PetriPirskanen kuva
Petri Pirskanen

Hyvä tarina! Itselleni tulee helposti tuosta erillaisia variaatioita mieleen missä nyky-yhteiskunta on pahassa jamassa.. Ensimmäinen olisi ollut "mitä tapahtuu jos Janipetteri ei olisi päässyt opiskelemaan lukion jälkeen.. Köyhemmällä on todella paljon vaikeampaa päästä/löytää toinen vaihtoehto elämässä.,, Tai Jos JaniPetteri olisi saanut potkut töistä.

En tiedä onko mahdollista saada täyttä "tasa-arvoa" ihmisten kesken, mutta mahdollisimman lähelle sitä pitäisi päästä! Onko elämässä liikaa tuurista kyse? Pitäisikö valtion lähteä vähentämään sattumuksien määrää ja niiden vaikutuksia?

Käyttäjän yyyy kuva
Janne Korhonen

Niinpä. Yksi näistä eriarvoisuutta pitkällä tähtäimellä lisäävistä tekijöistä on nimenomaan se, että varakkaammista oloista tulevilla on taloudellinen ja sosiaalinen turvaverkko, mikä mahdollistaa riskinoton. Paitsi rahallisesti, myös esimerkiksi tuollaisten harjoittelupaikkojen suhteen. Tämä on jo todellinen ongelma esimerkiksi Yhdysvalloissa ja Iso-Britanniassa, jossa edes yliopisto ei riitä: työelämässä pääsee vihreämmälle oksalle jos on varaa ja mahdollisuutta tehdä palkattomia harjoitteluja, joskus vuosi toisensa perään. Sitten kun vielä huomioidaan, että tälläisten paikkojen haussa verkostoilla on todellakin väliä - sen lisäksi että tutun tuttujen lapsia on helpompi palkata, suuri osa paikoista ei edes ole avoimesti haettavissa.

Tässä sitten toteutuu yksi rahoituksen perussäännöistä: tuotto-odotus seuraa riskiä. Jos ei ole varaa ottaa riskiä, joutuu tyytymään "sijoituksiin" (niin rahallisiin kuin ajallisiin), joiden tuotto-odotus ei vain ole kovin hyvä. Pätee niin rahoitusinstrumentteihin kuin moniin muihinkin asioihin elämässä.

Täydellistä tasa-arvoa ei tulla koskaan saavuttamaan - kyseessä ei edes ole mikään sellainen pysyvä tila, joka olisi mahdollista saavuttaa - mutta tasa-arvoa kannattaa silti pitää tavoitteena, jota kohden olisi hyvä pyrkiä.

Erilaiset tulonsiirrot ovat katsantoni mukaan olemassa nimenomaan siksi, kun olemme tiedostaneet, mikä vaikutus tuurilla on ihmisten menestykseen. Tässä pätee mielestäni ehkäpä hienoin koskaan kuulemani ohje hyvän yhteiskunnan nyrkkisäännöksi, eli John Rawlsin tietämättömyyden verho. Periaatteen mukaan yhteiskuntaa koskevat ratkaisut tulisi tehdä kuin ei tietäisi, mihin ja millä kyvyillä varustettuna sattuu syntymään.

Onnen merkitys on vain vähän hankala aihe, kun etenkin menestyneillä ihmisillä on ymmärrettävä taipumus haluta selittää menestyksensä ennen kaikkea omaksi ansiokseen. Näin alasta riippumatta, ja jopa koetilanteissa, joissa menestys oli täysin varmasti pelkästään sattumasta kiinni. Toisaalta sitten on niinkin, että onni suosii valmistautunutta mieltä, eikä pelkällä onnellakaan ole kovin moni selvinnyt.

Käyttäjän JuhoJoensuu kuva
Juho Joensuu

"Toisaalta sitten on niinkin, että onni suosii valmistautunutta mieltä, eikä pelkällä onnellakaan ole kovin moni selvinnyt."

Muistaakseni Lontoon hopeamitalisti Tuuli Petäjästä todettiin, että hänellä oli tuuria. Oliskohan ollut hänen valmentajansa, joka myös myönsi asian mutta totesi samalla, että harjoittelemalla voi parantaa onnen todennäköisyyttä...

Toimituksen poiminnat

Tämän blogin suosituimmat kirjoitukset