Y:llä alkavista asioista Ympäristö. Yhteiskunta. Yhteisöllisyys. Ymmärrys. Ydinvoimastakin joskus vähän.

Vasemmistoliberaali kannattaa NATOa

Ulkoministeriön tilaama NATO-selvitys on herättänyt keskustelua puolustusliiton jäsenyydestä. Surukseni olen kuitenkin havainnut, että poliittisen kentän vasen laita on edelleen lähes vaistomaisesti NATO-jäsenyyttä vastaan. Uskon, että suuri osa tästä vastustuksesta perustuu yksinkertaisesti vanhentuneisiin tai peräti vääriin käsityksiin - koska olen itse uskonut niihin.

NATO-vastustukseen on toki monia hyviä syitä, mutta nykytilanteessa myös jäsenyyden puolesta voidaan esittää painavia perusteluja. Poliittisesti lähinnä vasemmistoliberaalina ymmärrän hyvin monia jäsenyyttä vastustavia näkökantoja. Vastustin itsekin NATO-jäsenyyttä aina Ukrainan kriisiin saakka ja vielä sen jälkeenkin. Tällä hetkellä kuitenkin uskon, että jäsenyyden riskit olisivat NATOn ulkopuolelle jäämisen riskejä pienemmät, seuraavista syistä.

 

1. Kremlin tuki oikeistopopulistisille liikkeille.

Kenellekään ei pitäisi olla epäselvää, että Venäjän nykyiset valtiaat hyötyvät Euroopan oikeistopopulistisesta kuohunnasta ja että on heidän intresseissään tukea sitä. Jopa Jussi Halla-aho on julkisesti todennut, että vastenmielisimmän suomalaisen räyhäpopulismin ja rasismin pää-äänenkannattaja MV-"lehti" on käytännössä, joko tarkoituksella tai tahattomasti, Kremlin käsikassara.

Tunnettua on, että Kremlin herrat pitävät Euroopan reaktionäärisiä oikeistopopulisteja joko liittolaisinaan tai ainakin hyväuskoisina hölmöinä, joiden kautta Kreml voi ajaa Euroopan hajaannusta ja siten harjoittaa ikiaikaista hajota ja hallitse-taktiikkaansa. Tiedämme Euroopan äärioikeiston saavan ruplarahoitusta ja monen oikeistopopulistisen liikkeen esittävän hyvinkin pitkälle Venäjän virallista linjaa myötäileviä kantoja. Tiedämme myös, että kyseisten liikkeiden edustajat saavat kutsuja Venäjälle ja heidän näkökantojaan katsotaan siellä suopeasti.

Suomessa tällainen liikehdintä ei ole aivan yhtä näkyvää kuin monessa muussa Euroopan maassa, sillä kaikkien tuntemista historiallisista syistä suomalainen oikeistopopulisti ei vielä yleensä voi näyttäytyä avoimesti Venäjän myötäilijänä. Tästä huolimatta monet suomalaisenkin oikeistopopulismin edustajat esittävät julkisuudessa kannanottoja Suomen eristäytymisen puolesta ja eurooppalaista yhteistyötä vastaan. Vaikka samat henkilöt saattavatkin jopa samaan hengenvetoon muistuttaa myös ryssävihastaan, tosiasiassa heidän politiikkansa palvelee myös Venäjän etuja. Jos heidän ajamansa päämäärät heikommasta Euroopasta toteutuvat, on varmaa, että Venäjän painoarvo Euroopan ja etenkin sen rajamaiden sisäisiin asioihin kasvaa.

Näiden liikkeiden ja niiden kannattajien ajama arvomaailma on myös huomattavan lähellä Kremlin ennen kaikkea valtapoliittisista syistä aktiivisesti masinoimaa nurkkapatrioottis-muukalaisvihamielistä ja konservatiivista katsantoa, jossa esimerkiksi naisille ja seksuaalivähemmistöille varataan oikeuksia lähinnä nyrkkeilysäkkeinä tai "isänmaallisten miesten" sankarillisen puolustamisen kohteina. Venäjän nykyjohdolle on myös edullista antaa paikallisten populistien lietsoa uhkakuvia esimerkiksi terrorismista, "pakolaisaalloista" tai "Euroopan muslimisaatiosta." Näitä kuvia ja populistien julkaisuja käytetään jo nyt Venäjän valtiojohtoisessa mediassa ja sitä lähellä olevissa länsimaisissa tiedotuskanavissa todisteina Euroopan rappiosta ja Putinin vallan oikeutuksesta. Kun läntiset populistit sitten viittaavat venäläisiin lähteisiin, kaikukammioefekti on valmis.

Niin kauan kun oikeistopopulismin tukeminen on Kremlin intresseissä, on meidän kaikkien oikeistopopulismiin ja sen ajamiin arvoihin kriittisesti suhtautuvien intresseissä toimia niin, että Kreml ei saa ylenmäärin sananvaltaa Suomen tai muiden Euroopan maiden sisäpolitiikkaan. Kenties suurin pelkoni tällä hetkellä on tilanne, jossa Suomi jäisi ainoana Itämeren maana NATOn ulkopuolelle. Tämä olisi suurvoitto Moskovalle: Suomi luettaisiin silloin - täysin aiheesta - Venäjän etupiiriin kuuluvaksi poikkeukseksi. Venäjän etupiiriin juuttuminen näkyisi aivan varmasti myös Suomen politiikassa, jossa Venäjän "ymmärtäminen" olisi ainoa turva ja mahdollisuus. Nykyisessä ja nähtävässä tulevaisuudessa tämä tarkoittaisi esimerkiksi sisäpolitiikassa konservatiivisen oikeistopopulismin aseman ja sen ajamien arvojen kohottamista, tarkalleen samoin kuin suomettuminen tarkoitti aikanaan vasemmiston aseman ja Neuvostoliiton edustamien, meille vieraiden arvojen vahvistamista tavalla, jota etenkin vasemmistoliberaalin on pidettävä erittäin epäterveenä ja epätoivottuna.

NATO-jäsenyys ei todellakaan ole ihmelääke tahi automaattinen rokotus oikeistopopulismia vastaan, mutta tämän demokraattisten maiden järjestön jäsenyyden antama poliittinen selkänoja tekisi autoritaarisen Venäjän vaatimusten ja toiveiden torjumisen helpommaksi, ja ehkäisisi painetta "ymmärtää" liiallisesti Venäjän vaatimuksia. Jäsenyydellä olisi siten luultavasti myös uutta "kotiryssäkautta" ehkäisevä tai ainakin hillitsevä vaikutus. Ennen kaikkea, jäsenyyden puutteella olisi luultavasti Suomen sisäpolitiikkaan puuttumista helpottava ja sisäänpäinkääntynyttä, ultrakonservatiivista oikeistopopulismia voimistava vaikutus. Tämä on luultavasti allekirjoittaneelle vasemmistoliberaalina se tärkein yksittäinen syy kannattaa jäsenyyttä.

 

2. NATO on kaikesta huolimatta demokraattisten maiden vapaaehtoisuuteen perustuva järjestö.

En ryhdy tässä kirjoituksessa luettelemaan NATOn historian kipupisteitä, sillä muut ovat tämän sinänsä tärkeän tehtävän jo ansiokkaasti hoitaneet. Huomautan kuitenkin, että NATO on historiallinen erikoisuus: demokraattisten maiden muodostama puolustusliitto, jonka jäsenyys ja toiminnassa mukana olo on aina perustunut vapaaehtoisuuteen, ja jonka sitoumukset on edes pohjimmiltaan hyväksytty demokraattisessa järjestyksessä. Ulkoministeriön NATO-selvityksessä (jonka suosittelen vilpittömästi lukemaan, ajatuksen kanssa) asiaa tarkasteltiin ansiokkaasti, ja todettiin, että yleiset käsitykset NATOsta USA:n politiikan automaattisena jatkeena eivät yksinkertaisesti pidä paikkaansa: NATO-maat ovat usein kieltäytyneet aivan julkisesti toimimasta USA:n toiveiden mukaan, ja on vain arvailujen varassa, kuinka usein jäsenmaat ovat vaikuttaneet politiikkaan kulisseissa niin, että heidän ei ole tarvinnut tehdä kieltäytymistään julkiseksi.

Ongelmatonta sotilasliittoa tai mitään muutakaan valtioiden välistä sopimusta ei ole olemassa. Maailmassa on ylipäänsä hyvin vähän täysin ongelmattomia asioita. Jos haluamme keskittyä vain ongelmiin, voimme varmasti esittää aivan minkä tahansa asian huonossa valossa.

Olisi kuitenkin tärkeää katsoa kokonaisuutta, ja kokonaisuuden valossa NATO on luultavasti maailman tähän saakka näkemistä sotilasliitoista vähiten ongelmallinen. Tästä todistaa sekin, että edes NATOn pohjoismaisten jäsenten sosialidemokraattiset puolueet eivät nykyisin näe jäsenyydessä mitään kyseenalaista, eikä yksikään vakavasti otettava puolue yhdessäkään jäsenmaassa aja NATO-eroa. Olen toisinaan seurannut keskusteluja, joissa suomalaiset tai ruotsalaiset esittävät epäilyksiään NATOn mukanaan tuomista "huonoista puolista;" on ollut silmiä avaavaa huomata, miten moni NATO-maiden kansalainen - jopa vasemmistoliberaali sosialidemokraatti - kysyy vilpittömästi hämmentyneenä vastakysymyksen, "mitä nämä huonot puolet ovat?"

Täydellinen NATO ei ole, ja sodanvastustajana koen hyvin valitettavaksi, että NATOlle ylipäätään vaikuttaa edelleen olevan tilausta. Kuten eilisessä kirjoituksessani totesin, keskeinen ja ikuisesti yksikäsitteistä vastausta vaille jäävä kysymys on se, onko NATO nyt sellainen liitto, joka olisi tarvittu 1930-luvulla Hitlerin Saksan hillitsemiseksi - vai sellainen liitto, jonka jäykät avunantoklausuulit syöksivät maailman ensimmäiseen maailmansotaan. Suuri osa nykyvasemmistosta Suomessa vaikuttaa ajattelevan jälkimmäistä; itse en ole aivan samaa mieltä. Asiaa on kuitenkin mahdoton todistaa, suuntaan tai toiseen.

Uskon, että pienelle maalle, joka sattuu sijaitsemaan arvaamattoman, poliittisesti ja taloudellisesti hyvin epävakaan, diktatorisesti johdetun ja päivä päivältä syvemmälle muukalaisvihaan ja paranoiaan uppoavan suurvallan kainalossa, jäsenyys vaikuttaa paremmalta vaihtoehdolta kuin jäsenyyden puute.

 

3. Olemme jo Kremlin silmissä vihamielinen länsimaa.

Jos voisimme olla varmoja siitä, että NATO-jäsenyyden ulkopuolelle jättäytyminen antaisi meille edes suhteellisen luotettavan mahdollisuuden jättäytyä lähialueillamme mahdollisesti kärjistyvien kriisien ulkopuolelle, vastustaisin edelleen jäsenyyttä. Suomen etu ei ole tulla vedetyksi mukaan kriiseihin, joissa emme ole osallisena.

Mutta näyttää enemmän kuin luultavalta, että tälläistä vaihtoehtoa meillä ei enää ole. Kenties uhkaavin ja ikävä kyllä myös yksi todennäköisimmistä kriisipesäkkeistä Venäjän rajoilla on Baltia. Baltian maissa on suuri venäläisvähemmistö, jonka "suojeleminen" tarjoaisi Kremlille tarvittavan tekosyyn aloittaa ulkopoliittinen selkkaus. Sama vähemmistö voisi toimia Venäjän harrastaman hybridisodankäynnin ja "pienten vihreiden miesten" suojana. Baltian maiden maantieteellinen asema on hyvin haavoittuva - niillä ei ole mitään luontaista puolustusta Venäjän suuntaan; niillä ei ole strategista syvyyttä, mikä saattaisi mahdollistaa kaappauksenomaisen hyökkäyksen nopean onnistumisen ennen kuin NATO ehtii reagoida asiaan; ja Baltian maiden tai jonkin Baltian maan kaappaaminen voisi olla juuri sellainen gambiitti, jolla arvaamaton ydinasevalta koettelisi liittouman kestävyyttä. Jos Venäjän joukot nimittäin vyöryvät vaikkapa Riikaan tai Tallinnaan, NATO joutuu erittäin kovan paikan eteen: hyväksyäkö tapahtunut tosiasiaksi ja ajaa sotilasliitto - ja Eurooppa - pahimpaan kriisiin sen olemassaolon aikana, vai korottaa panoksia ja hyökätä takaisin?

Juuri tällä hetkellä tälläiselle selkkaukselle ei liene olemassa varsinaista motiivia, mutta historiasta tiedämme, että asemastaan huolestuneilla diktaattoreilla on ollut tapana järjestää ulkopoliittinen kriisi huomion siirtämiseksi kotimaisista ongelmista.

Pintapuolisesti katsoen NATO-jäsenyys lisäisi riskejämme, koska jäsenenä olisimme silloin varmasti osa Venäjän-vastaista liittoumaa. Käytännössä on kuitenkin äärimmäisen epävarmaa, olisiko Suomen missään olosuhteissa mahdollista jäädä Baltian maita koskevan selkkauksen ulkopuolelle. Olemme jo sitoutuneet avustamaan muita EU-maita, myös sotilaallisesti. Vähänkin pidemmällä tähtäimellä erityisesti Viron vapaus on Suomelle ensiarvoisen tärkeää, ja NATOn hajoaminen "Baltia-gambiitin" seurauksena olisi meille valtava isku: se takaisi Venäjälle sen havitteleman etupiirin Venäjän rajamaissa - Suomi mukaanlukien.

Venäjällä tiedetään tämä, ja useat venäläiset sotilasasiantuntijat ovat avoimesti todenneet, että Venäjä pitää Suomea länsileiriin kuuluvana maana. Näissä oloissa mahdollinen konflikti Baltian maissa tarkoittaisi aivan minimissään äärimmäisen jännittynyttä tilannetta myös Suomen rajoilla. Todennäköistä olisi, että Venäjä pyrkisi estämään ennakolta Suomen alueen käyttämisen NATOn tukialueena esimerkiksi Baltian takaisinvaltausta ajatellen. Tämä voisi tarkoittaa esimerkiksi koordinoitua valtaushyökkäystä Suomenlahden pohjoisrannan strategisten kohteiden ja Ahvenanmaan varmistamiseksi. Useat suomalaiset sotilaslähteet ovat pitäneet tämänkaltaista uhkaa hyvin todennäköisenä, mikäli Venäjä päättää kokeilla puolustusliiton pitävyyttä Baltiassa. Samat asiantuntijat ovat myös sitä mieltä, että tällä hetkellä Suomella on käytännössä NATO-jäsenyyden haitat, mutta ei sen etuja.

Venäjän sotavoimia Suomen vastaisella rajalla on vahvistettu voimakkaasti, ja Venäjän asevoimat ovat viime aikoina harjoitelleet lähialueillamme aktiivisesti hyvin huolestuttavia operaatioita.  Karjalassa on harjoiteltu yllämainitun rannikon valtauksen kaltaista "lähiulkomaan puolueettomuuden varmistamista" ja Itämerellä on nähty erittäin todennäköisesti harjoitusydiniskuja Ruotsiin. On melko varmaa, että myös Suomen käristämistä ydintulella on harjoiteltu, mutta harjoittelijoina ovat luultavasti olleet ohjusjoukot, eikä ohjuslaukaisujen simuloinnista jää jälkeä lennonvalvontatutkiin.

Ydinaseista puhuminen jäi kylmän sodan jälkeen pois muodista, mutta karu totuus on, että Venäjä on edelleen ydinasevalta, ja sen doktriini ydinaseiden käytöstä on sallivampi kuin millään muulla maalla. Venäläiset sotilaslähteet puhuvat avoimesti "de-eskalaatiosta," jolla ne tarkoittavat käytännössä esimerkiksi pääkaupungin tuhoamista yhdellä tai muutamalla ydinaseella varoitukseksi ja Venäjän aloittaman konfliktin lopettamiseksi Moskovalle edullisin ehdoin. Doktriineja ei kirjoitella huvin vuoksi, ja venäläisten, ydinaseita kuljettamaan kykenevien pommittajien äskettäiset harjoitushyökkäykset esimerkiksi Tukholmaa vastaan on pakko nähdä tässä valossa.

Venäjän viimeaikaiset toimet ja arvaamattomuus huomioiden ei ole asiatonta pelätä, että Venäjä käyttäisi tai uhkaisi käyttää ydinaseita myös nimellisesti puolueettomia valtioita vastaan. Suomella ei ole mitään vastinetta tälläiseen pelotteluun; ainoastaan liittokunnan tarjoama ydinasesateenvarjo antaisi Venäjän nykydoktriinia vastaan edes jonkinlaisen selkänojan. Ilman tälläistä selkänojaa, Venäjä voi viime kädessä saada läpi aivan minkä tahansa tavoitteensa: sen tarvitsee vain uhata suomalaisia poliitikkoja kulissien takana ydiniskulla. Kuinka moni poliitikko katsoisi Venäjän kortit? Pitäisikö heidän edes katsoa?

Liittoutuneena tilanne olisi hieman parempi. Ydinaseuhka olisi edelleen olemassa, mutta Venäjä ottaisi tällöin riskin eskalaatiosta - mitä neutraalin Suomen uhkaaminen ei mitenkään toisi.  

Ennen kaikkea, NATO-Suomi vahvistaisi merkittävästi Baltian puolustusta, ja siten osaltaan nostaisi Venäjän kynnystä sotilaallisiin seikkailuihin ylipäänsä. Tällä hetkellä Suomen turvallisuuspolitiikan suuri riski on siinä, että Venäjä luulee Suomen tai Baltian olevan helppo kohde pienelle sotilaallis-poliittiselle kurinpalautukselle.

 

4. Venäjän taloudellinen romahdus on hyvin todennäköinen.

Pelkoni Venäjän sotilaallisista seikkailuista lähiulkomaissa olisi huomattavasti vähäisempi, jos maa ei olisi jo osoittanut ottaneensa asevoimat kansainvälisen politiikan välikappaleeksi, ja jos Venäjä olisi taloudellisesti ja poliittisesti vakaa maa. Mikään näistä ehdoista ei kuitenkaan täyty. Kenties huolestuttavinta on se, että Venäjä on aivan selvästi suuntaamassa kohti konkurssia. Maa on epäonnistunut pahasti taloutensa uudistamisessa, korruptio ja tehottomuus syövät sekä valtion tuloja että yksityisyrittäjien motivaatiota, ja öljyn hinnan lasku on tehnyt koko yhtälöstä aivan silminnähden mahdottoman ratkaista.

Putin pelkää aivan aiheesta värivallankumouksen kaatavan hänet ja hänen kleptokratiansa, ja varautuu tuleviin sisäpoliittisiin ongelmiin esimerkiksi rakentamalla itselleen uskollista, aseistettua kansalliskaartia. Venäläisten matkustamista ulkomaille rajoitetaan koko ajan, ja valtiojohtoinen propaganda täyttää lähes kaikki viestintäkanavat, Internetin ollessa jopa maksettujen Kreml-trollien valtaama. Kansalaisille rummutetaan yksinkertaista viestiä: oikeamielisen äiti Venäjän ongelmat, sikäli kun niitä on, johtuvat epäilyttävistä, paheellisista ja Venäjää vihaavista länsimaista. Tyytymättömyys pyritään näin kanavoimaan ulospäin, sillä minkäänlaista mekanismia rauhalliseen vallanvaihtoon Venäjällä ei ole.

Nyt jo näyttää varmalta, että Putinin hallinnon tilinpäätös tulee olemaan tavallisen venäläisen kannalta karmea. On kuitenkin pelättävissä, että ennen kuin Putin kaatuu, hän vie mukanaan paljon muutakin. Nykyinen järjestelmä on useamman asiaa seuranneen mielestä jopa neuvostojärjestelmää vaarallisempi, sillä itsevaltias Putin on voimakkaampi kuin luultavasti yksikään neuvostojohtaja Stalinin jälkeen, eikä hallittuun, verettömään vallanperimykseen ole mitään olemassaolevaa järjestelmää. Jos Putin kaatuu, myös hänen tukijansa kaatuvat, ja heidän ansaitsemansa omaisuus tulee melko varmasti jaettavaksi - epäonnisempien päätyessä mahdollisesti roikkumaan lähimmästä lyhtypylväästä. Neuvostojärjestelmässä oli Stalinin jälkeen sentään mahdollista jatkaa poliittisessa johdossa, vaikka johtaja vaihtui: nykyjärjestelmässä tälläistä mahdollisuutta tuskin on.

Putin on jo osoittanut Georgiassa, Ukrainassa ja Syyriassa käyttävänsä asevoimaa ulkopoliittisiin seikkailuihin ja jopa suoranaisiin alueanastuksiin hyvin pienellä varoitusajalla heti kun näkee siitä koituvan sisä- tai ulkopoliittista hyötyä. Tarve seikkailuille luultavasti vain kasvaa, kun Venäjän talous jatkaa syöksykierrettään. Yhtäläisyydet maailmanhistorian diktaattoreihin ja diktatuureihin ovat selvät ja äärimmäisen epämiellyttävät.

Voi myös hyvin olla niin, että vaikka Venäjällä tapahtuisikin värivallankumous, sen värit olisivat ruskeat paidat ja mustat housut.

Tälläisen maan naapurina ei ole mukava olla. Maantieteelle emme kuitenkaan mitään voi. Voimme ainoastaan pyrkiä harjoittamaan politiikkaa, jolla riski joutumisestamme sotilaallisen seikkailun tai poliittisen painostuksen uhriksi minimoidaan. Tähän saakka puolueettomuuden teeskentely ja Venäjän miellyttäminen ovat toimineet. Mutta mitään takeita ei ole siitä, kuinka pitkälle nyt harjoitetulla politiikalla päästään. Myös ennen toista maailmansotaa suomalaiset poliitikot uskoivat vakaasti, että itänaapurin kanssa voitaisiin neuvotella tasavertaisten kesken kuin raastuvanoikeuden eteisessä, ja että eihän Kremlin valtias nyt sentään niin hölmö olisi, että merkityksettömän Suomen vuoksi mobilisoisi armeijansa.

Toivon, ettemme tee samaa virhettä 80 vuoden välein.

 

5. NATO-optio on suomalaista sepitettä.

Ulkoministeriön NATO-selvitys paljastaa kirkkaasti, että paljon puhuttu NATO-optio on puhtaasti suomalaisten poliitikkojen sisäpoliittisiin tarpeisiin kehittelemää hölynpölyä. Sivuilla 39-40 todetaan ulkomaisten diplomaattien suulla suorasanaisesti, että vaikka Puolustusvoimien tekninen NATO-yhteensopivuus on hyvä, poliittinen Suomi ei ole mitenkään valmistellut mahdollista liittymistään länsiliittoon. Raportissa tehdään myös selväksi, että vaikka niinsanottu "nopeutettu liittyminen" - jossa Suomi saisi erittäin poikkeuksellisesti NATOn turvatakuut jo ennen kuin liittymisprosessi on valmis - olisi teoriassa mahdollinen, käytännössä se voi hyvinkin mahdollisesti kaatua muiden NATO-maiden politiikkaan. Liittyminen siis tuskin onnistuisi ilman pitkällistä jalkatyötä poliittisen tuen varmistamiseksi.

Yhteenlaskettuna tämä tarkoittaa mitä todennäköisimmin sitä, että "NATO-optiota" ei ole koskaan ollut olemassakaan. On toki mahdollista, että asiasta on käyty salaisia keskusteluja kulissien takana, mutta nykyisen parhaan tiedon valossa Suomen NATO-jäsenyys vaatisi etukäteistä poliittista valmistelua - mitä siis ei ole edes aloitettu. Niin kauan kun tälläistä valmistelua ei ole edes aloitettu, mitään "optiota" ei ole millään järjellisellä tavalla olemassa, paitsi siinä mielessä, jos "optiolla" tarkoitetaan suomalaisten poliitikkojen "optiota" eli mahdollisuutta aloittaa kyseiset keskustelut niin halutessaan! Kansalle NATO-optio on kuitenkin myyty jonkinlaisena ohituskaistana, jolla Suomi halutessaan livahtaa kuin varkain liittouman jäseneksi. Tämä on lähes varmasti täyttä kukkua.

Asiasta ovat suomalaisia viimeaikoina yrittäneet varoittaa mm. USA:n entinen NATO-suurlähettiläs ja Viron presidentti Toomas Hendrik Ilves: NATO ei etenkään nykytilanteessa mitenkään automaattisesti hyväksy uusia jäseniä, eikä Suomen jäsenyys olisi millään tavalla itsestäänselvyys, varsinkaan kriisin jo kärjistyessä.

Emme tiedä, mihin suuntaan Venäjän politiikka kehittyy. Selvää kuitenkin on, että maan suunta käy yhä lähemmäksi konkurssia, ja kaiken historian valossa on suorastaan huimapäistä odottaa vararikkoa kohden hoippuvan diktatuurin muuttuvan nopeasti vakaammaksi ja rauhallisemmaksi yhteistyökumppaniksi. Ihmisten organisaatiot muuttuvat radikaalisti lähinnä pakon edessä ja kriisien kautta, eikä Venäjän järjestelmä ole valitettavasti vielä lähellä pohjakosketustaan.

Ymmärrän puheenvuoroja, joissa NATO-jäsenyyttä ei pidetä juuri nyt ajankohtaisena Euroopan kireän turvallisuustilanteen vuoksi. Veneen keikuttamisen pelko on suomalaisiin, järvikansaan, syvään iskostettuna. Mutta pidän näitä ajatuksia valitettavina ja lyhytnäköisinä, sillä milloin NATO-jäsenyyttä sitten ajateltiin hakea? Jos Venäjästä on todella tulossa Suomelle vakava uhka, turvallisuustilanne tuskin helpottuu mainittavasti nykyisestä. Jos taas siitä ei ole tulossa uhkaa, NATO-jäsenyyden haitat olisivat vähäisiä ja rajoittuisivat lähinnä kiukutteluun.

 

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

17Suosittele

17 käyttäjää suosittelee tätä kirjoitusta. - Näytä suosittelijat

NäytäPiilota kommentit (28 kommenttia)

Käyttäjän majuripasi kuva
pasi majuri

Hienoa Korhonen! Yksi palstan parhaimpia kirjoituksia. Selkeä ja hyvin perusteltu. Jo eilinen juttu oli lukemisen arvoinen.

Vaikka itseäni ei voi asemoida puoluekartalla vasemmalle, omat perusteeni jäsenyydelle ovat lähes samat. Toivottavasti toimitus nostaa kirjoituksen laajemmin nähtäväksi.

Käyttäjän MikaRiik kuva
Mika Riikonen

Erittäin vahva ja ajatuksella laadittu kirjoitus.

Venäjän paluu voimapolitiikan tielle toi itselleni yhden suuren yllätyksen (myös) siinä, miten kotimainen poliittinen kartta asiaan on suhtautunut. Vasemmisto on jatkanut "ymmärtämis-" ja alistumislinjalla kun taas Vihreät ovat lähteneet Naton suuntaan. Ymmärtääkseni Vihreät jos ketkä ovat pasifisteja mutta siitäkin huolimatta he ovat kyenneet hahmottamaan tilanteen kirkkaammin kuin antiamerikkalaiseen vasemmistoideologiaan hapantuneet kilpailijapuolueensa.

Käyttäjän yyyy kuva
Janne Korhonen

Uskoin vielä 2013, että Venäjä on kehittymässä jokseenkin "normaaliin" suuntaan ja että esimerkiksi Georgian kriisi oli enemmänkin kasvukipuja - varsinkin, kun kyseisessä kriisissä myös Georgian poliittisen johdon hölmöilyllä oli osuutta asiaan.

Tältä pohjalta vastustin NATO-jäsenyyttä nimenomaan siksi, kun en toisaalta halunnut ärsyttää tärkeää naapuria, enkä toisaalta halunnut, että Suomi sitoo itseään konflikteihin, joissa sillä ei välttämättä ole osaa eikä arpaa. Lisäksi olin hyvin epäileväinen 1990-luvulla lähinnä siirtomaasotiin erikoistuneen NATOn kyvystä auttaa, siinäkin tilanteessa että halua olisi. Olen edelleen sitä mieltä, että silloiset mielipiteeni olivat perusteltuja. Sen myönnän, että Venäjän suhteen olin optimistisempi kuin jotkut.

Tapahtumien kehitys on kuitenkin pakottanut arvioimaan näkökantojani uudelleen. Venäjän sisäinen kehitys kohti avointa fasismia ja kiihkokansallisuusaatetta on äärimmäisen huolestuttavaa: en suoraan sanottuna keksi ainoatakaan vastaavaa esimerkkiä Euroopasta sitten 1930-luvun. Samalla Venäjä on osoittanut toistuvasti, että sotilaallisen voiman käyttö ja sillä uhkaaminen, pienemmästä kiusanteosta ja myyräntyöstä (esim. eurooppalaisen, eurooppalaista ja transatlanttista yhteistyötä vastustavan äärioikeiston tukeminen) puhumattakaan, ovat sen politiikan repertuaariin oleellisesti kuuluvia työkaluja.

Myös NATO on Ukrainan kriisin jälkeen ylittänyt odotukseni, ja käsienvääntelyn ohessa se on myös tehnyt selväksi puolustavansa jäsenmaitaan ja lisännyt tuntuvasti konventionaalista voimaa nimenomaan Baltian alueella. Uusin ilmoitus liki 9000 yhdysvaltalaissotilaan tarvitsemien varusteiden ja 500 taisteluvaunun esisijoittamisesta Baltian suojaksi mielestäni osoittaa, että ainakin tällä hetkellä NATOn turvatakuut tuovat todellista suojaa. Jos teoriani Putinista opportunistisena diktaattorina on oikea, tälläinen voimannäyttö saattaa hyvin estää kirjoituksessa mainitsemani Baltia-gambiitin pelaamisen.

JPK Jäntti

Tärkeintä olisi oikaista yleinen kylmän sodan ajalta peritytyvä hokema ja siihen sisältyvä historiallinen väärinkäsitys: puolueeton (tai nykyisin liittoutumaton) Suomi pysyy suurvaltakonfliktien ulkopuolella.

Suomi tai Suomen alue on aina joutunut suurvaltakonflikteihin osapuoleksi kun suurvallat ovat näin päättäneet. Näin on edelleen, päätös ei ole suomalaisten vaan suurvaltojen. Käsitys suurvaltakonfliktien ulkopuolella pysymisestä vain olemalla liittoutumaton on yksikäsitteisesti ajatusvirhe.

Tämän jälkeen johtopäätösten teko on helppoa. Yksinäinen Suomi ei pärjää ja olemme jo EU:n jäsen joten turvallisuusratkaisumme on luonnollisesti EU-maiden turvallisuusratkaisu.

Käytännössä tämä tarkoittaa NATO-jäsenyyttä.

Käyttäjän yyyy kuva
Janne Korhonen

Nähdäkseni (ja lukemieni NATO:n asiantuntijoiden mukaan) tässä ajattelussa oli perää kylmän sodan aikana. Silloin kun kriisin polttopisteen ajateltiin olevan Saksojen rajalla, Suomella olisi saattanut olla mahdollisuus jäädä ainakin pahimman sodankäynnin ulkopuolelle - jos kohta esimerkiksi YYA-sopimuksen aktivointi olisi melko varmasti johtanut Suomen luiskahtamiseen hiljaiseksi Varsovan liiton jäseneksi.

Kommunistiblokin kaaduttua rajamaa ja painopiste on kuitenkin siirtynyt uhkaavan paljon lähemmäksi Suomea, ja on nyt suurelta osin juuri Baltiassa. On erittäin vaikea nähdä tilannetta, missä Suomi voisi (tai ehkäpä jopa: jossa meidän pitäisi) jäädä puolueettomaksi, jos kasakan laulu raikaa Tallinnassa.

Aivan minimissään tuollaisessa tilanteessa puolueettomaksi jääminen tarkoittaisi pitkien antamista EU-solidaarisuudelle ja mitä todennäköisimmin luiskahdusta Venäjän etupiiriin. Vasemmistoliberaalina hirvittää, mitä tämä tarkoittaisi esimerkiksi sisäpolitiikkamme kannalta - vaikka välttyisimmekin aseelliselta konfliktilta.

Käyttäjän jounisnellman kuva
Jouni Snellman

Vasemmiston YYA-sukupolvi pelaa Kokoomusta ja erityisesti Alexander Stubbia (takaisin) ulkopoliittiseen Nato-paitsioon. Vasemmistoliberaaleilla on tässä vielä aika sarka kynnettävänään:

"Heinäluoman mukaan keskusta ja sosialidemokraatit ovat pitkään olleet Suomen ulkopoliittisen linjan jatkuvuuden takuupuolueet.

– Näiden kahden puolueen vastuunkantoa ja kykyä yhteistoimintaan tarvitaan tänäänkin. Jos sisäpolitiikan asioissa vastakkainasettelu on tosiasia, on erityisen arvokasta, että ulkopolitiikan ja kansallisen turvallisuuden asioissa keskusta ja sosialidemokraatit näyttävät kykyä astua yhtä jalkaa."

Eero Heinäluoman vappupuhe oli raikas tuulahdus 1970-luvulta: http://www.verkkouutiset.fi/politiikka/eero_heinal...

Käyttäjän RaunoLintunen kuva
Rauno Lintunen

"Raikas tuulahdus 1970-luvulta" on monin verroin parempi vaihtoehto kuin Nato-sodassa tuhoutunut maa ja miljoonat kuolleet!

Käyttäjän jounisnellman kuva
Jouni Snellman

Niin, myöntyväisyys on meillä Kekkosen lapsilla verissä. Kevään 1978 "kekkosvaalien" aikana Kekkosen kylmää tuijotusta ei päässyt mihinkään karkuun. Ajattelin silloin, että onhan tämä silti parempi kuin "Nato-sodassa tuhoutunut maa ja miljoonat kuolleet."

Käyttäjän petriluosto kuva
Petri Luosto

Toisin sanoen ilmeisesti Lintusen mukaan Suomen tulee olla joko kuuliainen Venäjällä taikka sitten Suomi tuhotaan. Ei millään pahalla, mutta tuo kuulostaa kyllä aikamoiselta kiristykseltä eikä se ole edes realistista.

NATO:lla ei ole syytä käydä sotaan Venäjää vastaan ellei Venäjä tee jotain todella typerää eli esim. miehitä Viroa ja toiseksi Venäjällä on tuskin kanttia alkaa haastamaan NATO:a sotilaallsesti, koska siinä se ei pidemmän päälle pärjäisi. Tämän takia Venäjä keskittyy puolueettomien ja eristettyjen maiden kuten Ukrainan ja Georgian simputtamiseen.

Käyttäjän henry kuva
Henry Björklid

Blogistille:
Lue kaikkia lähteitä ristiin, niin tiedät enemmän.
Tiesitkö, että Venäjän talous kohoaa koko ajan? Että pörssi tekee uusia ennätyksiä?

Henry

Käyttäjän yyyy kuva
Janne Korhonen

"Kohoaminen" on omalaatuinen termi tilanteelle, jossa maan reaalinen BKT on laskenut edellisenä vuonna 3,7 prosenttia ja tuoreimmassa ennusteessa sen arvioidaan tänä vuonna laskevan edelleen 1,9 prosenttia - ei siis "vain" 0,7 prosenttia, mitä aikaisemmin ennustettiin.

http://rbth.com/business/2016/04/07/world-bank-wor...

Venäjän talouden rakenne muistuttaa hyvin vahvasti banaanivaltion taloutta - käytännössä kannattavia syömähampaita on yksi, öljy ja kaasu - ja nyt maan öljyteollisuuskin on syömässä siemenperunoitaan, kun Venäjän valtiovarainministeriö suunnittelee öljyteollisuuden verotuksen kiristämistä. Tähän ollaan ajautumassa, kun valtion kassa alkaa ammottamaan tyhjyyttään, eivätkä poliitikot voi sisäisten levottomuuksien pelossa esimerkiksi leikata kustannuksia. Jos suunnitelma toteutuu, Venäjän öljyteollisuuden pakotteiden vuoksi muutenkin pahasti yskivä kasvu leikkautuu pitkäksi aikaa, ja tämä on kyllä ihan aito ongelma kun juuri mitään muutakaan kannattavaa ja taloutta kannattelevaa vientisektoria maalla ei ole, ase- ja ydinvoimavienti huomioidenkin.

Samaan aikaan esimerkiksi sähköautot yleistyvät odotettua nopeammin, ja lähes kaikki maailman maat tekevät hartiavoimin töitä öljyriippuvuutensa vähentämiseksi. Pitkällä tähtäimellä tämä ei ole Venäjän kannalta ollenkaan hyvä yhdistelmä - mikä voi tietysti selittää sen, miksi Putin ärhentelee juuri nyt: kymmenen vuoden kuluttua hänellä tai hänen klikillään ei enää välttämättä enää ole, millä ärhennellä.

Kleptokratia ja eliitin pelko sisäpoliittisista ongelmista tekevät samaan aikaan kaikista tarvittavista uudistuksista melkein mahdottomia; nyt ollaan siinä vaiheessa, missä kustaan housuun että olisi hetken ajan vähän lämpimämpää. Mutta fundamentteihin sillä ei ole vaikutusta.

Kuolleen kissan pomppuja on taas nähty ennenkin, ja tullaan näkemään jatkossakin.

Venäjän taloudellinen romahdus on nykytrendeillä liki yhtä selvä asia kuin Neuvostoliiton romahdus oli 1980-luvun alussa, ja pitkälti samoista syistä. Jos öljyn hinta ei nouse nopeasti ja paljon odotettua korkeammalle, en usko että romahdusta voidaan millään inhimillisillä ponnistuksilla kyetä välttämään, ei vaikka kleptokratia poistuisi yhdessä yössä.

Tämä on sikäli huono juttu, että etenkin nykyiseen kansankiihotukseen yhdistettynä, se voi päästää valloilleen voimia joita edes Putin ei kykene hallitsemaan.

Käyttäjän petriluosto kuva
Petri Luosto

Pakko Venäjän talouden on nousta kun heitä tukee sellainen taloudellinen suurvalta kuin Zimbabwe:

http://tass.ru/en/economy/873530

Vakavasti ottaen Venäjän onni on ollut se, että öljyn hinta on noussut 30 taalan notkosta jo 45:n ja 50:n taalaan haarukkaan:

http://www.oil-price.net/

Tuo on kuitenkin puolet siitä öljyn hinnasta, mikä oli vuoden 2014 keväällä, jolloin Venäjä liitti Krimin itseensä. Kuitenkin Venäjän talous on liian riippuvainen energian myynnistä ja jos öljyn hinta laskee uudestaan, niin Venäjän talous sukeltaa sen perässä.

Käyttäjän majuripasi kuva
pasi majuri

Älä viitsi valehdella täällä. Pelkkä vilkaisu RTS-indeksiin kertoo murheellisen kuvan ja "ennätyksesi" näkyy nippanappa 10 vuoden aikajanalla. Valtion varat, pörssin pääsuunta ja ulospäin pakeneva raha kertovat kyllä asiantuntijoille kaiken tarpeellisen.

Käyttäjän henry kuva
Henry Björklid

Pörssin 'pääsuunta' on ylöspäin ja raha on jo paennut.

Pointti on siinä. ettei blogistin "romahdus", kuten hän kuvaa, ole uskottava, "kun Venäjä on samaa tasoa kuin Zimbabwe". niinkuin toinen komentoija tilannetta kuvaa.

Venäjällä on muutama valtti puolellaan; hyvä yleinen koulutustaso, suunnattomat (raaka-)aineelliset resurssit.
Kaikista tärkein voimavara on kuitenkin suhteet muutamaan muuhun "kehitysmaahan"; kuten Kiina ja Intia ja näiden 'sateliitteihin'.

On toki totta, että öljyn hinta vaikuttaa koko ajan maan talouteen.
Mutta "the big picture" on samannäköinen (ei sama kuitenkaan) kuin vuosituhannen alussa kun rupla oli devalvoitunut vajaassa vuodessa 80% => Venäjän talous kilpaili työvoiman ja ruplan "halpuudestaan" johtuen ulos suurimman osan kulutustavaroiden länsituonnista.
Venäjän kulutustavarateollisuus koki uuden aamun.

Ja näin tulee nytkin käymään - ja se on jo alkanut näkymään niin tilastoissa kuin kaupan hyllyillä.

Me tässä boikotissa hävisimme, vaikka kuinka puhaltaisitte Venäjän tuomiopäivän pasuunoita.

Henry

Käyttäjän kyy kuva
Mark Andersson

"Suomi luettaisiin silloin - täysin aiheesta - Venäjän etupiiriin kuuluvaksi poikkeukseksi."

Mistä aiheesta? Tuo "aihe" on juuri sitä, mitä natottajat ovat aina tunteenomaisesti toitottaneet.

Yhtään järkevää perustetta "aiheelle" en ole vielä nähnyt sen enempää kuin sillekään, että muka "olisimme valintamme tehneet" kuulua länsimaiseen "arvoyhteisöön".

Nuo kaikki kuulostavat pikkupoikien hiekkalaatikkopuheilta ja stubbilaiselta "kun toivon riittävästi, se muuttuu todeksi" -päiväunelta.

Käyttäjän yyyy kuva
Janne Korhonen

Politiikka ei ole eksaktia tiedettä, eikä tähän kysymykseen ole eksaktia ja yksikäsitteistä vastausta.

Mutta politiikassa tunnetusti asiat ovat siten kuin miltä ne näyttävät. Jos kävisi todella niin, että Suomi jäisi ainoana Itämeren reunavaltiona NATOn ulkopuolelle (siis jos Ruotsikin liittyisi), niin Suomen ja Ruotsin turvallisuuspolitiikan historiaa tuntevalle näyttäisi väkisinkin siltiä, että Suomen pysymiselle liittokunnan ulkopuolella olisi jokin ulkoinen syy. Näitä mahdollisia ulkoisia syitä ei ole kovin montaa.

Kansainvälisen politiikan pelissä tälläinen erikoisuus olisi aivan selvä arvovaltavoitto Moskovalle, ja siitä ulosmitattaisiin melko varmasti täysi hyöty. Se voisi erittäin luultavasti tarkoittaa esimerkiksi sitä, että Kremlin toiveita kuunneltaisiin täällä entistäkin tarkemmalla korvalla, jopa silloin, kun Kremlistä ei varsinaisesti mitään toiveita tule. Tätä kutsuttiin viime kerralla suomettumiseksi, ja niihin aikoihin minulla ei ole halua palata.

Tuossa mainitussa katsauksessa tätä ongelmatiikkaa selostetaan hieman, mutta sekään ei täysin tyhjentävää vastausta anna. En edes aio lähteä enempää aiheesta väittelemään, koska kyseessä ei ole sellainen asia, joka olisi jollain "faktatiedolla" yksiselitteisesti ratkaistavissa, suuntaan tai toiseen. Jos uskot että Suomen asemaan ei mitenkään vaikuttaisi se, jos jäämme yksinäiseksi kummajaiseksi muiden Itämeren rantavaltioiden joukossa, niin sitten uskot - tulkoon kukin uskollaan autuaaksi.

Käyttäjän jounisnellman kuva
Jouni Snellman

Kristi Raik Kalevassa: Suomi itäisen Euroopan harmaalla vyöhykkeellä

http://www.kaleva.fi/mielipide/vieras/suomi-itaise...

Käyttäjän ilkkah kuva
Ilkka Huotari

"uhkakuvia esimerkiksi terrorismista"

Ei terrorismi ole mikään uhkakuva, vaan jo ihan todellinen ongelma Euroopassa.

En kyennyt lukemaan tuota pidemmälle...

Käyttäjän yyyy kuva
Janne Korhonen

On olemassa mielikuvia, ja sitten on olemassa faktoja.

Mielikuva: terrorismi on Euroopassa hirmuinen ongelma.

Fakta: tämän vuosituhannen synkimpänä vuotena 2004 Euroopassa kuoli terrorismin uhrina jotakuinkin saman verran ihmisiä kuin esimerkiksi vuonna 1987, ja selvästi vähemmän kuin viimeisen 45 vuoden ajanjakson huippuvuosina 1972, 1974, 1980 tai 1988.

Terroristiset hyökkäykset ovat toki ongelma ja terrorismiin ja sen syihin tulee ilman muuta puuttua. Mutta juuri tälläinen pelonlietsonta ja mielikuvien rakentelu "uppoavasta Euroopasta" jne. on nähdäkseni lähinnä Kremlin pussiin pelaamista.

http://www.datagraver.com/case/people-killed-by-te...

Käyttäjän ilkkah kuva
Ilkka Huotari

Vertaat terrorismia, joka on ollut paikallista, terrorismiin, joka uhkaa koko Eurooppaa. Se on toki sinun oikeutesi tehdä niin, mutta mitä sillä oikein saavutat? ETA/IRA-terrorismi ei ole koskaan ollut uhka kuin paikallisesti, ei esim. Suomelle, kuten islamilainen terrorismi on.

Käyttäjän yyyy kuva
Janne Korhonen Vastaus kommenttiin #20

Saavutan sillä sen, etten jää historiaan sensaatiouutisten ja törkykanavien johdateltavissa olevana pelonlietsojana.

Käyttäjän ilkkah kuva
Ilkka Huotari Vastaus kommenttiin #21

Arvokkaita? En mielestäni ottanut kantaa siihen, kuinka arvokasta mikäkin terrorismi on, vai otinko? Islamilainen terrorismi uhkaa koko Eurooppaa, esim. Suomea (fakta), ETA/IRA-terrorismi oli vain paikallista (fakta).

Onko näiden faktojen toteaminen vähättelyä?

No taisitkin editoida kommenttia tuossa välissä kun kirjoitin vastausta. Minun näkökulmastani sinä haluat vähätellä islamilaista terrorismia koska vertaat sitä ETA/IRA-terrorismiin, jonka eroja jo tuossa selitinkin.

Käyttäjän yyyy kuva
Janne Korhonen Vastaus kommenttiin #22

Jep, näin tein, kun joskus painan Tallenna-nappia vähän liian hätäisesti. Pahoitteluni siitä.

Mutta mielipiteitä ja näkökantoja on monia.

Käyttäjän ilkkah kuva
Ilkka Huotari Vastaus kommenttiin #23

Ei syytä pahoitella, mutta en vain ymmärrä, miksi nykyterrorismia pitää vähätellä...

Käyttäjän steffers kuva
Tatu Ahponen

Pahoittelen, mutta en näe näitä kovinkaan hyvinä argumentteina.

1. Tässä ei käy mielestäni kyllä kovinkaan selvästi ilmi, miten käytännössä NATO-jäsenyys toimisi selkänojana oikeistopopulismia vastaan. Suomessa oikeistopopulismi (Perussuomalaisten päälinjan muodossa) ei ole Venäjä-myönteisellä linjalla, toisin kuin Front National, FPÖ jne., ja jotkut persujen näkyvimmät poliitikot, kuten Halla-aho, ovat hyvinkin Venäjä-vastaisia (toiset toki ovat Venäjä-myönteisiä ja puolueen linja on varsin sekava.

Tästä pitää kuitenkin esittää jatkokysymys. Sanotaan, että Euroopassa on vahva oikeistopopulistinen liike (mikä on totta) ja Venäjä antaa sille merkittävää tukea (tiedämme tämän olevan jossain määrin totta). No, entä jos se voittaa ja pääsee valtaan? Sanotaan että pari merkittävää NATO-maata valitsee oikeistopopulistisen johtajan, kuten Ranska Le Penin (epätodennäköistä mutta aina mahdollista) - miten tämä vaikuttaisi sotilasliiton toimintaan? Entä haluaisiko Suomi olla NATOssa, jonka vahvinta jäsenmaata johtaa Donald Trump (taaskin, epätodennäköistä mutta mahdollista?)

Yksi ongelma tässä on se, että suuri osa keskustelijoista olettaa länsileirin ja Venäjän jonkinlaisiksi ikiaikaisiksi, lähtökohtaisesti ideologisesti erimielisiksi vastinpareiksi. Itse en ole tästä läheskään varma - voimme nähdä hyvinkin tulevina vuosina sen, että sen sijaan että Venäjä liberalisoituu, näemmekin lännessä autoritäärisen, venäläismielisen nationalismin nousun. Haluammeko sitoa itsemme tähän mahdolliseen kehityskulkuun vai säilyttää ulkopoliittisen pelitilan, siinä määrin kuin se on mahdollista?

2. NATO ei ole missään vaiheessa historiaansa ollut demokraattisten maiden järjestö ja siinä tälläkin hetkellä on merkittävänä jäsenmaana Turkki, mutta tämä on käyty tosiaan niin monta kertaa läpi, ettei siihen tarvitse keskittyä liiaksi. Ehkä tässä kuitenkin tärkeintä on - miten keskeinen tämä kysymys ylipäätään on Suomen NATO-jäsenyyden kannalta?

3. Tässä tulee ilmi NATOn kannattajien ikiaikainen paradoksi, jossa toisaalta ilmoilla on jatkuva uhka siitä, että NATO ja Venäjä ajautuvat Baltian maissa konfliktiin johon Suomi vedetään mukaan, mutta että toisaalta NATOon liittynyt Suomi omaisi automaattisesti niin vahvat turvatakuut että tällainen konflikti ei enää NATO-jäsenyyden jälkeen uhkaisi meitä - vaikka Baltian mailla nyt luulisi olevan tällä hetkellä juurikin ne samat turvatakuut.

Toisaalta, kysymys kuuluu myös - ovatko Suomen puolustusvoimat tosiaan niin huonolla tolalla, että Venäjä tosiaan pystyisi vain valssaamaan sisään Ahvenanmaahan jne. ilman minkäänlaisia ongelmia niin, että se tosiaan saa tästä enemmän strategista hyötyä kuin mitä operaatio itse ja sen jälkiseuraamuksen tuottavat? Perusteltua kritiikkiä Suomen asevoimien suunnasta ja tilasta voi ja saa esittää, mutta NATO-jäsenyyden kannattajien argumentaatiosta tulee joskus se kuva että Suomen asevoimat koostuvat kolmesta pojannassikasta ja ilmakivääristä, eikä tämäkään kuulosta nyt kovin oikealta.

Vaikka Venäjän toiminnan järjellisyydestä olisi mitä mieltä, ajatus siitä että se hyötyisi mistään Suomelta saatavista myönnytyksistä niin paljon että se voisi riskeerata sitä että siitä tulisi täysin ilman provokaatiota maan pääkaupunkiin kohdistetun ydiniskun seurauksena kansainvälinen paariavaltio vailla vertaa vaikuttaa lähinnä fantasialta.

4. Historiallisesti tarkasteltuna Venäjä (tai NL) ei ole lähtenyt laajentumaan ja näyttämään muskeliaan ollessaan romahdus- tai taantumavaiheessa vaan pikemminkin luopunut alueistaan (esim. 1917-1918, 1991). Sen sijaan on laajentanut aluettaan ja etupiiriään) nimenomaan sellaisina aikoina kun sen talous on kasvanut vahvasti (1940, 2012). On toki mahdollista että tämä muuttuisi, mutta se kyllä pitäisi perustella huomattavasti paremmin.

Avoimen fasistisen hallinnon nousu Venäjällä on mahdollinen uhka joka pitää ottaa huomioon ja joka on yksi niistä syistä, miksi olen eri mieltä Vasemmistoliiton kanssa monista puolustuspoliittisista kysymyksistä, mutta se ei kyllä riitä Natoon liittymiseen sinänsä - kuten aiemmin totesin, autoritäärisyyden lisääntyminen myös nyt länsileiriin kuuluvissa maissa (nyttenkin jo Puola, Unkari ja Turkki) on samalla lailla täysin mahdollista.

5. Itse en ole käsittänyt NATO-optiokeskustelua (joka sinänsä on kyllä monella tapaa varsin omituinen keskustelu) läheskään samalla tavalla kuin tässä kuvataan - itse olen aina saanut kuvan, että siinä viitataan siihen että NATO-ovea ei suljeta pysyvästi, ei "ohituskaistaan". Toki myös muut tulkinnat ovat mahdollisia.

Joka tapauksessa, myös keskustelu siitä, mitä NATO-optio tarkalleen tarkoittaa, on suurimmaksi osaksi sivuraide.

Käyttäjän yyyy kuva
Janne Korhonen

Kiitos hyvästä kommentista.

Muutama vastaus lyhyesti.

1. Tällä hetkellä suomalainen oikeistopopulismi ei ole avoimesti Venäjä-myönteisellä linjalla; tämä on totta, ja tämän toinkin tekstissäni esille. Kremlin tavoitteita voi kuitenkin edistää, vaikka samaan aikaan huutaisi katederista ryssävihaa Jääkärimarssin pauhatessa ja piirtelisi miekalla karttaa Suur-Suomesta. En koe suurimman uhan tulevan Venäjän tavoitteiden avoimesta myötäilystä, vaan enemmänkin kulissien takana tapahtuvista hiljaisista järjestelyistä, joilla - esimerkiksi - annetaan hiljainen hyväksyntä venäläisten valtionyritysten toimintatavoille Suomessa. Potentiaalinen esimerkki tästä on Pyhäjoen ydinvoimahanke ja siihen liittyvä poliittinen kulttuuri, ja tämä on todellinen riski; näin siitäkin huolimatta, että pidän juuri tätä kyseistä hanketta huonoista vaihtoehdoista vähiten huonona. En kuitenkaan haluaisi avata portteja useammille vastaaville yhteishankkeille.

Toinen uhka tulee yleisesti siitä arvoilmaston muutoksesta, minkä uskon todennäköiseksi, jos oikeistopopulistit vahvistavat asemiaan. Monille tämä tietenkin sopisi, mutta moni itselleni tärkeä asia luultavasti jäisi jalkoihin. Mitä helpompaa ruplarahoituksen tai muun tuen hankkiminen on, sitä helpompaa minulle vieraiden arvojen edistäminen tässä maassa olisi.

Kysymys siitä, mitä tapahtuu jos oikeistopopulismi pääsee valtaan Euroopassa, on hyvä. Toisaalta taas, ehkä juuri Ranskaa lukuunottamatta ne maat, joissa oikeistopopulismin nousu näyttää tällä hetkellä mahdolliselta, eivät suoraan sanottuna ole NATOn ja Suomen kannalta kovinkaan tärkeitä - eikä Ranskakaan ole ensisijaisesti Itämerelle suuntautunut valta. Oikeistopopulistinen, Venäjä-mielinen NATO-maa olisi tietenkin riippa jos liittoumaa käytettäisiin selkänojana Venäjän painostusta vastaan; mutta oletettavaa on, että selkänoja olisi silti tukevampi kuin tilanteessa, jossa sitä ei olisi lainkaan.

Olen myös hyvin huolestunut Trumpin mahdollisesta valinnasta, ja tiedostan, että tällä voi olla omat vaikutuksensa myös NATOn toimintaan. Toisaalta, NATO kesti Bush nuoremman presidenttiyden, ja jäsenmaat kykenivät uhmaamaan Yhdysvaltojen tahtoa varsin selkeästi. En usko että edes Trump kykenee sanelemaan NATOn toimintaa, vaikka hän voikin varmasti esimerkiksi vetää amerikkalaisjoukkoja pois Euroopasta. Tämä on todellinen riski - Yhdysvaltojen suuntaus on ollut kohti Tyyntämerta ja Kiinaa joka tapauksessa - mutta se ei välttämättä ole kohtalokas riski, varsinkin nyt, kun Venäjän uhittelu on herättänyt muutkin NATO-maat miettimään myös konventionaalista sodankäyntiä.

Jos Eurooppa muuttuu kokonaisuudessaan autoritaariseksi, tilanne on kannaltamme joka tapauksessa hyvin huono, enkä näe, että jäsenyys toisi tässä tilanteessa juurikaan enemmän riskejä kuin jäsenyyden puute. Toisaalta taas, jos näin ei käy, jäsenyyden puute luultavasti olisi huonompi juttu kuin jäsenyys.

En henkilökohtaisesti enää usko, että Suomella on merkittävissä määrin ulkopoliittista pelitilaa missään Venäjän-vastaisessa konfliktissa. Olemme sitoutuneet toisaalta EU:n tasolla, toisaalta NATOn rauhankumppanimaana ja teknisellä tasolla erittäin NATO-yhteensopivana maana. Enkä näe, mikä olisi sellainen tilanne, missä olisi Suomen pitkän tähtäimen etu antaa Viron joutua venäläisen kaappauksen kohteeksi.

2. Kysymys ei ole niinkään demokratiasta tai sen puutteesta, vaan siitä tosiasiasta, että NATOn jäsenmaat ovat todistetusti kyenneet vaikuttamaan ihan konkreettisesti järjestön toimintaan. Kritisoin tällä osalla lähinnä edelleen yleistä käsitystä siitä, että NATO on vain Yhdysvaltojen käsikassara ja tahdoton elin; väliotsikointi olisi ehkä voinut olla toki parempi.

Itselleni on myös ollut todellakin silmiä avaavaa kuulla pohjoismaisilta vasemmistoliberaaleilta ihmettelyä, kun ruotsalaiset tai suomalaiset ovat julistaneet NATOn huonoista puolista. Jostakin kai kertoo sekin, että tietääkseni liittoumasta eroamista ei tosiaan aja yksikään vakavasti otettava puolue.

3. Esittämäsi skenaario ei ole paradoksi. Sotilaallisessa mielessä on varsin selvää, että Suomen eksplisiittinen NATO-jäsenyys vahvistaisi koko Baltian puolustusta. On tietenkin mahdotonta mitenkään todistaa, että tämä estäisi sotilaalliset seikkailut alueella, mutta aivan selvää on, että kokonaisuutena Venäjän sotilaalliset seikkailut alueella vaikeutuisivat aivan selvästi, kenties ratkaisevalla tavalla.

Totta toki on, että teoriassa liittoutumattomalla Suomella voisi olla mahdollisuus jäädä tässä tilanteessa konfliktin ulkopuolelle, siinä missä avoimesti liittoutumalla olisimme varmasti mukana. Kuten totesin, en kuitenkaan enää usko tämän olevan reaalisesti mahdollista. Lähes varmasti olisimme mukana, halusimme sitä tai emme.

Suomen puolustusvoimat ovat käsitykseni mukaan itse asiassa juuri tällä hetkellä ja tämän vuosikymmenen ajan ehkäpä paremmassa kunnossa kuin koskaan vuoden 1944 jälkeen. Jos kertausharjoitusten määrää saadaan nostettua, tällä hetkellä voisimme hyvässä lykyssä kyetä antamaan hyökkääjälle niinsanotusti loimeen - JOS saisimme hyökkäyksestä riittävän ennakkovaroituksen. Nykyinen järjestelmämme edellyttää käytännössä useamman viikon varoitusta, siinä missä Venäjä on osoittanut kykynsä toimia röyhkeästi huomattavasti nopeammin. Asiaan on tulossa parannusta, mikäli mielestäni ehdottoman tärkeä esitys 25 000 välittömästi kutsuttavissa olevan reserviläisen joukosta menee läpi, mutta tilanne voisi olla parempikin.

NATOlta kaivattaisiin ennen kaikkea tiedustelutietoa ja tilannekuvaa, jonka perusteella esimerkiksi päätöksiä liikekannallepanosta ja puolustuksen ryhmityksestä voitaisiin tehdä.

Sen sijaan tulevaisuus näyttää varsin lohduttomalta. Tällä hetkellä Puolustusvoimien tila on kohtuullisen hyvä lähinnä onnellisten sattumien - etupäässä käsittämättömän onnekkaan Leopard 2A6-kaupan - vuoksi. Kuitenkin puolustusvoimien rahoitusta on supistettu, ja esitetyt tasokorjaukset eivät riitä kunnolla edes aikaisemman suorituskyvyn ylläpitämiseen, saati toiminnan kehittämiseen uhkakuvien muutosta vastaavaksi. Samaan aikaan sotamateriaalin kallistuminen jatkuu, ja Hornetien uusiminen - luultavasti 10 miljardin euron projekti - tulee ajankohtaiseksi. On siis hyvin epäselvää, miten kauan tämä hyvä tilanne tulee jatkumaan.

Vaihtoehto NATOlle voisi kyllä olla itsenäinen puolustus, mutta uskottava se ei olisi, ellei määrärahoja jotakuinkin kaksinkertaistettaisi. En usko tämän vaihtoehdon menevän eduskunnassa läpi, vaikka itse asiassa voisin pitää sitä jopa jäsenyyttä suotavampana ratkaisuna.

Mitä Venäjään tulee, en itsekään uskonut että Venäjä lähtisi asevoimin anneksoimaan itseensä suvereenin valtion alueita ja siten ajaisi itsensä paaria-asemaan. Mutta näin kävi. En pidä ydiniskua mitenkään todennäköisenä, mutta nyt ollaan pisteessä, jossa siitäkin on kyettävä puhumaan. Varsinkin siksi, kun kovassa paikassa sillä _uhkaaminen_ voi kuulua keinovalikoimaan.

En ole myöskään erityisen huolestunut siitä, että joutuisimme Venäjän uhan kohteeksi rationaalisen harkinnan tuloksena, vaikka tämäkin mahdollisuus on olemassa. Olen enemmänkin huolestunut siitä, että Putin uskoo omaa propagandaansa ja päättää lähteä pienelle sotilaalliselle seikkailulle - tai siitä, että jokin laskelmointi tai riskinotto menee pieleen. Irrationaalisen toimijan tapauksessa riski konfliktista on tietenkin olemassa, vaikka olisimme liittoutuneita, ja tietyssä mielessä riski voi jopa kasvaa. Toisaalta taas, lukemani perusteella esimerkiksi Venäjän johto ei välttämättä pidä tällä hetkellä Suomen puolustusta uskottavana (vaikka se itse asiassa saattaa sitä olla), mutta antaa kyllä painoarvoa NATO-takuille. Tämä ei ole välttämättä millään kovin rationaalisella kalkyylillä saatu tulos.

4. Historiallinen kehitys ei ole tae tulevasta. Venäjän johto ratsastaa tällä hetkellä kansalliskiihkon tiikerillä, ja omasta historianharrastuksesta tiedän sen verran, että Saksassa yhdistelmä kansalliskiihkoa, todellisuudentajunsa menettänyttä johtajaa ja konkurssin uhkaa johti Puolan rajan ylitykseen. Historia ei tietenkään toista itseään, mutta en suhtautuisi mitenkään luottavaisesti siihen, että Venäjä ei takuulla ajaudu ulkopoliittisiin seikkailuihin talouden sakatessa.

Autoritaarisen tai fasistisen hallinnon nousu Puolassa, Unkarissa ja Turkissa on täysin mahdollista, ja väittäisin jopa, että tapahtunut tosiasia näissä kahdessa jälkimmäisessä. Näillä on kuitenkin kaksi merkittävää eroa Venäjään: mikään niistä ei ole Suomen rajanaapuri, eikä mikään niistä ole esittänyt lausuntoja tai tehnyt toimia, jotka voi vallan hyvin tulkita vaatimuksiksi pitää Suomi etupiirissään. Riittävän kaukana jopa diktatuuri voi olla ainakin jos ei ystävä, niin ainakin epäystävällinen epäystävälliselle.

Käyttäjän yyyy kuva
Janne Korhonen

Lisään Tatu vielä yön nukuttuani pari juttua.

Oma NATO-kääntymykseni on pitkähkön prosessin tulos, enkä edes luule että voisin tyhjentävästi kaikkia asiaan vaikuttaviaa tekijöitä listata yhdessä, kahdessa tai viidessäkään blogipostauksessa. Tärkeässä ja tuossa kirjoituksessa vähemmän näkyvässä roolissa on kuitenkin se, että olen saanut useammalta luotettavaksi katsomaltani sotilaalta kuulla, etteivät he usko Suomen kykenevän pysymään minkään Baltian maita koskettavan kriisin ulkopuolella, ja Suomen tällä hetkellä kärsivän NATO-jäsenyyden haitoista mutta jäävän paitsi sen hyödyistä.

Minulle on tätä asiaa toisinaan perusteltu mielestäni varsin hyvin, ja perustelut eivät ainakaan ole olleet ristiriidassa sen kanssa, mitä olen itse asiasta lukenut. (Itse asiassa, oma selvitystyöni tuppaa tukemaan tätä näkökantaa.) Näin ollen minun on pakko ottaa huomioon se mahdollisuus, että alan ammattilaiset ymmärtävät asian, ja että oma viisasteluni ei riitä kumoamaan heidän näkemyksiään.

Valitettavasti tätä keskustelua ei käydä kovinkaan usein julkisuudessa. Suosittelen kuitenkin kaikkia kynnelle kykeneviä lukemaan esimerkiksi James Mashirin kirjoituksia. Sattumalta "tutustuin" kyseiseen sotaherraan pintapuolisesti varusmiehenä, ja pidän häntä sekä hyvin terävä-älyisenä että hyvin vilpittömästi Suomen ja suomalaisten asialla olevana maanpuolustajana.

Toinen juttu on sitten se, että olen harrastanut erityisesti kylmän sodan historiaa viitisentoista vuotta. Tiedän hyvin, että erityisesti vasemmistopiireissä hellitään ajatusta siitä, että Suomi oli kylmän sodan aikana puolueeton maa, joka olisi kyennyt taitavalla luovimisella ja itsenäisellä puolustuksella pysyttelemään suurvaltakonfliktien ulkopuolella. Olen joutunut tulemaan johtopäätökseen, jonka mukaan tämä näkemys saattoi olla, ja voi olla edelleen, lähinnä todellisuuden kaunistelua ja ikävän tosiasian selittämistä parhain päin, jos ei ihan suoranaista asenteellista ja tosiasioista irtautunutta höpötystä. Nyttemmin on julkisuuteen päätyneistä lähteistä selvinnyt, että Suomi - esimerkiksi - olisi ollut elimellinen osa Neuvostoliiton puolustusvyöhykettä (mm. ilmatorjunnan torjunta-alue olisi ollut Suomen yläpuolella, havaitsemisalueen ulottuessa Ruotsin puolelle). Hyvin suurella todennäköisyydellä minkä tahansa Eurooppaa koskevan kriisin kärjistyminen olisi johtanut YYA-sopimuksen aktivointiin ja de facto luiskahtamiseen Varsovan liiton jäseneksi - tai yksinäiseen, epätoivoiseen sotaan Neuvostoliittoa vastaan.

Puolueettomuuspolitiikkamme toimi lähinnä siinä mielessä, että kykenimme pitämään Neuvostoliiton sotavoimat maan ulkopuolella rauhan aikana, ja olisimme ehkä saattaneet kyetä pitämään ne ulkona jos kriisi ei olisi kärjistynyt välittömän sodan uhan asteelle. Olisimme myös ehkä voineet pysyä kriisin ulkopuolella niin kauan kun kriisi olisi rajoittunut vain Saksaan. Tämä tiedettiin myös lännessä, ja taidettiin ymmärtää paremmin kuin virallisen puolueettomuusliturgian keikuttamista (osin aiheesta) pelänneessä kotimaassa.

Tällä kaikella ei olisi juurikaan väliä, jos tämän keskustelun haamut eivät kummittelisi nykypolitiikassa. Tiedät varmasti itsekin, että NATO-jäsenyyden vastustamiselle on keskeistä nimenomaan ajatus siitä, että olemme kyenneet olemaan puolueettomina kansainvälisten kriisien ulkopuolella. Tässä on voinut ehkä olla jotain perää silloin kuin valtablokkien polttopiste oli Saksassa, mutta nyt painopiste on siirtynyt käytännössä Baltiaan. Lisäksi on mielestäni vähintäänkin epäselvää, onko tämä hellitty ajatus ollut koskaan totta, vai vain tosiasioiden kaunistelua.

Jos keskeinen syy, miksi jäimme kylmän sodan aikana suurvaltakonfliktien ulkopuolelle, ei olekaan oma toimintamme vaan se, että sellaisia konflikteja ei Euroopassa syntynyt, niin myös ajatus siitä, että voisimme jatkossakin jäädä puolueettomaksi ja selvitä siten konflikteista joutuu uuteen tarkasteluun.

Vaikka toki luotankin suomalaisiin poliitikkoihin kuin kallioon, sillä perinteet velvoittavat: onhan tunnettua, että vain ja ainoastaan Kekkosen luja käsivarsi ohjasi meidät kylmän sodan karikoiden läpi naarmuitta. /sarkasmi

Samasta syystä tämän niinsanotun NATO-option todellisuuden selvittäminen ja asiasta puhuminen on hyvinkin tärkeää. Tiedät aivan varmasti itsekin, että hyvin monelle yksi tärkeä syy olla kannattamatta liittoutumista on usko siihen, että liittoumaan mennään sitten tarvittaessa vaikka Venäjän hyökkäyskärjen nenän edestä liki ilmoitusasiana. Itsekin pidin tätä yhtenä punnuksena jäsenyyden vastaisessa kupissa. Nyt kuitenkin näyttää vahvasti siltä, että tälle luulolle ei ole ainakaan enää minkäänlaista katetta. Mainitsemani selvitys ei ole todellakaan ainoa tiedonjyvä mikä antaa syytä tehdä tämänsuuntaisia johtopäätöksiä, mutta siinä asia sanotaan harvinaisen suorasanaisesti.

Lopuksi: olisin paljon vähemmän liittoutumisinnokas, jos suurin osa vasemmistosta olisi ulko- ja puolustuspolitiikan suhteen kaltaisiasi enemmän realisteja. Jos tosiaan vasemmistossa olisi vahvaa tukea esimerkiksi puolustusvoimien budjetin korottamiselle, turvallisuustilanteemme olisi luultavasti parempi ja paine liittoutumiselle pienempi. Mutta tiedät tarkalleen, että olet harvinainen poikkeus. Ja se on tämä yhdistelmä liittoutumisallergiaa ja uskoa puolustusvoimien tarpeettomuuteen, mikä tässä asiassa voi vielä osoittautua vaaralliseksi.

Toisaalta sitten taas, ottaen huomioon että liittoutuminen ei mitenkään välttämättä toisi mitään sellaisia haittoja joista emme jo kärsi, niin minulle ainakin herää myös kysymys: miksi pitäisi rakentaa ehdoin tahdoin ja hyvin kalliilla rahalla itsenäinen puolustus, jos internationaalisen yhteistyön (:)) ansiosta voisimme saada saman lopputuloksen vähemmällä rahalla?

Tälläisiä ajatuksia tällä kertaa. Tämä asia ei valitettavasti ole tosiaankaan eksaktia tiedettä eikä näitä päätelmiä voi mitenkään "todistaa," ei oikeiksi eikä vääriksi. Mutta olen näihin lopputuloksiin kuitenkin tullut itsenäisen ajatteluni tuloksena, ja ehkä joku muukin tulee.

Käyttäjän dottore48 kuva
Kari Ellimäki

Blogistilta perusteellinen, hieno analyysi. Kiitos.

Toimituksen poiminnat